PERHEHOIDON BLOGI: Suurien tunteiden äärellä – Reflektiivisyys perhehoidossa

Arki on sama kuin ennenkin, mutta silti kaikki on muuttunut. Perheenjäsenet etsivät kukin omaa tapaansa luoda suhdetta uuteen tulokkaaseen ja jakaa arki hänen kanssaan.

”Olen varmasti aivan surkea sijaisisä”, pohtii tuore perhehoitaja, kun hyväntahtoinen huumorilla heitetty kommentti olikin saanut sijoitetun lapsen hämmennyksiin. Sijoitusta on takana muutama viikko ja perheessä opetellaan yhteistä tapaa hassutella, kiukutella ja keskustella.

Sijoituksen alkuvaiheessa perhehoitajien tunteet omasta riittämättömyydestä ovat tavallisia. Vaikka perhehoitajilla olisi jo aiempaa kokemusta vanhemmuudesta tai jopa sijaisvanhemmuudesta, vieras lapsi haastaa omalla ainutlaatuisuudellaan jo omaksutun tietotaidon. Myös vastuu toisen vanhemman lapsesta tuntuu uusien perhehoitajien hartioilla erityisenä painona.

Kun perheeseen muuttaa sijoitettu lapsi, perheen keskinäiset suhteet joutuvat koetukselle. Arki on sama kuin ennenkin, mutta silti kaikki on muuttunut. Perheenjäsenet etsivät kukin omaa tapaansa luoda suhdetta uuteen tulokkaaseen ja jakaa arki hänen kanssaan. Jokainen uusi perheenjäsen tuo monta kahdenvälistä säiettä lisää perheen keskinäiseen suhteiden verkkoon. Muutos antaa myös mahdollisuuden katsoa itseä ja omaa perhettä uusin silmin: Meidän perheessä on tapana toimia näin, mutta toimiiko tapa myös sijoitetun lapsen kanssa? Onko minun vanhempana aiheellista muuttaa toimintaani tässä tilanteessa, vai annanko lapselle aikaa sopeutua perheemme tapaan kommunikoida?

Sijoitetuilla lapsilla on lähes aina traumatausta, mikä saattaa perhehoitajien mielessä tuntua pelottavalta. Tietoisuus siitä, että lapsi on joutunut näkemään tai kokemaan jopa aikuisen käsityskyvyn ylittäviä asioita, tuo helposti perhehoitajan ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen liiallista varovaisuutta. Perhehoitajat saattavat käsitellä lasta silkkihansikkain pelätessään rikkovansa jotain jo ennestään rikkinäisessä lapsessa. Vaikka perhehoitajan tarkoitus on hyvä, lapsi aistii varovaisuuden eikä välttämättä löydä suhteesta eheytymiseen tarvittavaa riittävää turvaa.

Pahimmillaan lapsen traumasta voi perheessä tulla peikko, jota ei uskalleta katsoa. Joskus voi käydä niinkin, että lapsen traumalla selitetään aivan arkipäiväisiäkin asioita, jotka eivät traumaan liity. Molemmissa tapauksissa perhehoitajan kyky ottaa aktiivinen vanhemman rooli suhteessa sijoitettuun lapseen heikentyy. Perhehoitajan tehtävä ei olekaan helppo: Miten luoda ilmapiri, jossa lapsen on turvallista kasvaa ja kehittyä perusturvallisuuden säröistä huolimatta ja samalla itse perhehoitajana välttyä toimintakykyä halvaannuttavalta oman toiminnan ylianalysoinnilta?  

Lastensuojelusta puhuttaessa usein korostuvat perheiden ongelmien moninaisuus, ylisukupolvisuus ja kompleksisuus sekä lastensuojelun piirissä olevien lasten vahva traumatausta. Lastensuojelun keinot ja kyky tuottaa turvaa ja vakautta lasten elämään jäävät julkisesta keskustelusta usein pois. Ympäröivää todellisuutta ei toki pidä kaunistella, mutta kääntöpuolena lastensuojelun negatiivinen julkisuuskuva saattaa pelottaa pois perheitä, joilla olisi annettavaa lasten hyvinvoinnin eteen. Perhehoitajuudesta haaveilevat perheet ehkä pohtivat, voiko sijoitetun lapsen kanssa pärjätä lainkaan ilman ammatillista taustaa ja oikeanlaisia erikoistumiskoulutuksia. 

Jos asiaa tarkastellaan sijoitetun lapsen näkökulmasta, lapsen ensisijaiset tarpeet ovat kuitenkin yksinkertaiset; lämpöä, läheisyyttä sekä hyväksyvä ja turvallinen kodin ilmapiiri. Ammatillinen tausta on perhehoitajuudessa joskus tärkeä voimavara, mutta pelkkä ammatillisuus ei yksin riitä ilman tunnetason heittäytymistä suhteeseen. Perhehoitajan ei vanhempana tarvitse olla terapeutti, mutta kyetä itsetutkiskeluun, jota ammattikielessä kutsutaan reflektiivisyydeksi.

Perhehoitajalta tarvittavista taidoista tärkein onkin perhehoitajan kyky ja valmius tutkia ja arvioida omia tunteitaan, voimavarojaan ja toimintaansa vanhempana. Perhehoidolla turvataan lapselle turvalliset fyysiset puitteet ja elinolosuhteet, mutta lapsen todellinen eheytyminen ja kuntoutuminen tapahtuvat vasta huolehtivassa, läheisessä ja rakkaudellisessa ihmissuhteessa. Siksi onkin tärkeää, että perhehoitajat tekevät syvällisen tutkimusmatkan itseensä ennen kuin perheeseen muuttaa vieras lapsi. Laadukkaan ja voimavarakeskeisen ennakkovalmennuksen merkitys on suuri perhehoitajan reflektiivisyyden tunnistamisessa ja vahvistamisessa.

Familarin uudessa Famile-valmennusmallissa pyrimme antamaan perhehoitajille mahdollisimman hyvät valmiudet tutustua itseensä syvällisesti sekä löytää ja tunnistaa perhehoitajuudessa tarvittavat voimavarat. Familessa yhdistyvät Familarin sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan ammattilaisten teoreettinen tieto ja perhehoitajissa itsessään oleva intuitiivinen taito. Ennakkovalmennuksen aikana laajennamme tulevien perhehoitajien ymmärrystä lapsen trauman merkityksestä sijaisperheen arkeen. Teoriatieto luo välttämättömän pohjan perhehoitajana toimimiselle, mutta vasta syvällinen ymmärrys omista tiedoista, taidoista ja toimintamalleista tuo varmuuden toimia arjen tilanteissa. Arjessa ei perhehoitajan tarvitse pärjätä yksin, sillä Familarin työntekijät kulkevat kasvatuskumppaneina perheen rinnalla koko sijoituksen ajan. Myös Famile-valmennus jatkuu prosessimuotoisena täydennyskoulutuksena aina sijoituksen päättymiseen saakka.

Vaikka tarinan sijaisisän lausahdus sisälsi epävarmuutta ja huolta omasta toiminnasta ja sen seurauksista, se kuvasi erinomaisesti sitä epätäydellisen hyvää ja arvokasta sijaisvanhemmuutta, joka hänessä on kasvamassa. Jokainen kohtaaminen sijoitetun lapsen kanssa on perhehoitajalle mahdollisuus oppia ja reflektoida omaa toimintaa. Tilanteessa sekä lapsi että vanhempi ymmärsivät toisistaan lisää. Kukaan mennyt rikki, vaikka yhteistä säveltä ei heti löytynyt, ja yrityksen ja erehdyksen kautta yhteys varmasti löytyy yhä useammin. Jaettu kokemus yhteyden löytymisestä vahvistaa niin perhehoitajan kuin lapsenkin tunnetta pärjäämisestä, kerryttäen tärkeitä muistoja yhteiseen kokemuspankkiin. Vaarallisempaa olisi, jos yhteyden luomista ei uskallettaisi edes kokeilla: Silloin jäisi monta hullunkurista ja hauskaa hetkeä kokematta.

– Maija Santamaa (koulutuspäällikkö, sosiaalityöntekijä VTM)