13.10.2026

Saako lastensuojelussa puhua rakkaudesta?

Lastensuojelun ympärillä elää yhä hiljainen tabu: ajatus siitä, että ammatillisuus tarkoittaa viileyttä, kliinistä etäisyyttä tai omien tunteiden sulkemista työpaikan oven ulkopuolelle. Joskus pelätään, että lämpö, tunneside tai rakkaudellisuus vaarantaisivat objektiivisuuden. Todellisuudessa etäisyys ei suojaa ketään – se vain jättää haavoitetun lapsen yksin kaikkein syvimmän hädän hetkellä.

Kirjoittanut Sanna Hirvelä

Yleinen

Tämän tabun murtaminen vaatii meiltä rohkeutta. On uskallettava kysyä, mitä varten lastensuojelu pohjimmiltaan on olemassa. Lait, ohjeistukset ja järjestelmät luovat toiminnalle tärkeän perustan ja oikeusturvan, mutta jos työ nojaisi pelkkään kirjaamiseen ja suorittamiseen, ihminen niiden keskellä kutistuisi helposti ”tapaukseksi”. Mikään lomake ei kuitenkaan voi korjata särkynyttä luottamusta, eikä yksikään pykälä voi yksinään eheyttää rikottua kiintymyssuhdetta.

Vuoden 2026 Lastensuojelupäivien teemana oli Tulevaisuuden toivot. Päivien aikana uskallettiin nostaa esiin tämä teema ja puhua rohkeasti rakkaudellisuudesta lapsen elämässä. Päivien aikana sain keskustella aiheesta Osallisuuden ajan kokemustaustaisen asiantuntijan Milo Rantalan kanssa. Milo toi esiin pysäyttävän kysymyksen: Minkälainen aikuinen tai vanhempi sinusta kasvaisi, jos kukaan ei esimerkiksi kahdeksan vuoden sijoituksen aikana halaisi tai silittäisi sinua?

Kysymys riisuu turhat selittelyt. Keskustelimme välittämisen ja myötätunnon tuomisesta lapsen elämään. On meidän ammattilaisten tehtävä osata tuoda lempeyttä sijoitetun lapsen arkeen. Samalla Milo muistutti viisaasti siitä, että särkyneen luottamuksen vuoksi se voi viedä aikaa. Yhteyden rakentaminen vaatii kärsivällisyyttä, luottamuksen ansaitsemista ja suhteen syventämistä askel kerrallaan.

On meidän ammattilaisten tehtävä osata tuoda lempeyttä sijoitetun lapsen arkeen.

Ihmissuhteissa syntyneet haavat voivat parantua vain ihmissuhteissa. Näen, että rakkaudesta puhuminen voi olla meille suomalaisille jopa ylisukupolvisena ilmiönä hieman hankalaa ja että aihe pakottaa myös ammattilaiset asettumaan suhteeseen omana itsenään. Suhdeperustainen ja traumasensitiivinen lastensuojelu muistaa sen, mikä on kaiken toipumisen ytimessä: yhteyden luomisen sekä hyväksyvän, myötätuntoisen katseen ilman tuomitsemista. Tässä katseessa toteutuu jokaisen syvin perustarve tulla nähdyksi ja kohdatuksi omana itsenään.

Lapsi, joka on tottunut piilottamaan kipunsa tai oirehtimaan suojatakseen itseään, ei kaipaa ympärilleen pelkkää kontrollia. Hän tarvitsee turvallisen aikuisen, joka kykenee näkemään haastavankin käytöksen taakse — siihen lapseen, joka kaipaa vain lupaa olla olemassa ja tulla hyväksytyksi kaikkine tunteineen. Tästä puhumme usein meidän arjessamme sijaishuollossa. Välittäminen voi näkyä kohtaamisissa myös puheen pehmeytenä tai vaikka lähekkäin istumisena esimerkiksi lasta kiinnostavien pelien äärellä.

Ihmissuhteissa syntyneet haavat voivat parantua vain ihmissuhteissa.

Ammatillisuus ei koskaan tarkoita tunnekylmyyttä, eikä rakkaudellisuus tarkoita rajattomuutta tai vaatimuksista luopumista. Päinvastoin: selkeät, ennakoitavat ja suojaavat rajat ovat itsessään syvää välittämistä. Ne luovat turvallisen kehikon, jonka sisällä vallitsee rakkaudellisuuden ja hyväksynnän ilmapiiri. Se on sitoutumista ja pysyvyyttä silloinkin, kun lapsi koettelee rajoja kaikkein eniten. Vasta tällaisessa turvassa lapsi uskaltaa vähitellen laskea suojauksensa, kiinnittyä ja alkaa eheytyä.

Kyllä, lastensuojelussa saa ja pitää puhua rakkaudesta. Vasta kun uskallamme nostaa aidon kohtaamisen ja sydämen viisauden järjestelmien rinnalle, lastensuojelu voi todella lunastaa perimmäisen lupauksensa: suojella ihmisarvoa ja kantaa toivoa sinne, missä se on ollut sammumassa.

Artikkelin on kirjoittanut Familar Varatie Vihdin yksikönjohtaja Sanna Hirvelä