14.10.2025

Jennican tarina: Perhekuntoutus toi toivon

Tämä tarina on fiktiivinen, mutta sen vaiheet ja kokemukset ovat tuttuja monelle perhekuntoutuksessa olleelle. Jokaisen perheen tilanne ja syyt hakeutua perhekuntoutukseen ovat yksilöllisiä, mutta tämän kertomuksen kautta haluamme näyttää, millaista tukea ja mahdollisuuksia perhekuntoutus voi tarjota.

PerhekuntoutusYleinen

Olen Jennica, 22-vuotias ja 4-vuotiaan tytön äiti. Haluan kertoa oman tarinani perhekuntoutuksesta. 

Meillä kävi noin vuoden ajan perhetyöntekijöitä kotona. He yrittivät varmasti auttaa, mutta silloin minusta tuntui, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Käyntien syynä oli heidän huolensa tyttärestäni. Vietimme tytön kanssa paljon aikaa kotona, emmekä oikein tehneet mitään yhdessä. Totuus oli, etten vain silloin jaksanut olla lapsen kanssa tai keksiä tekemistä. 

Sosiaalityöntekijä ehdotti meille perhekuntoutusta. En tiennyt yhtään, mitä se tarkoittaa ja ajattelin, että tämä oli nyt tässä ja lapseni otetaan minulta pois. 

Perhekuntoutuksen ensiaskeleet: tutustumiskäynti ja uusi alku

Pääsimme sosiaalityöntekijän kanssa tutustumaan perhekuntoutusyksikköön. Jännitti todella paljon, mutta meidät otettiin lämpimästi vastaan ja henkilökunta oli yllättävän rentoa. Paikka oli iso ja avara eikä siellä ollut sellaista laitosmaista tunnelmaa niin kuin olin pelännyt. Minulla on traumataustaa ja olen itse ollut pitkään lastensuojelun asiakas, joten yhteisömuotoiset paikat ovat aina ahdistaneet. Ensimmäinen ajatus olikin, että olen menossa takaisin vankilaan. 

Kävimme työntekijöiden kanssa asioita läpi ja he kertoivat, että perhekuntoutuksessa saa liikkua vapaasti eikä siellä olla lukkojen takana. He sanoivat myös, että voisivat auttaa tytärtäni. Tytön isä, jonka kanssa en kyllä enää seurustellut, istui vankilatuomiota. Meillä oli ollut hänen kanssaan paljon tappeluita, joita tyttökin joutui näkemään. Olin muuttanut Pohjois-Suomesta Vantaalle eikä minulla ollut siellä oikein ketään. Olin aika yksin. 

Muutimme tytön kanssa perheyksikköön ja meidät otettiin taas lämpimästi vastaan. Muistan, kun henkilökunta sanoi: ”Anna meidän kulkea rinnallasi hetki – kaikki tulee järjestymään.” Aluksi paikan äänet häiritsivät minua ja mietin, että en introverttina sopeudu. Yksi kaverini oli myös kertonut, että hänen lapsensa oli huostaanotettu perhekuntoutuksen jälkeen, joten pelkäsin, että tämäkin on vain huijausta. 

Yhteisömuotoisen kuntoutuksen edut: uusia taitoja ja turvaa vertaistuesta

Aika perhekuntoutuksessa meni nopeasti. Aluksi pelkäsin, että sosiaalityöntekijä soittelisi meistä salaa, mutta kaikki oli avointa. Meistä tehtiin kuukausikoosteet, jotka sain itse lukea ennen eteenpäin lähettämistä, ja mielipiteeni kirjattiin mukaan. Meillä oli säännöllisesti neuvottelut ja sosiaalityöntekijäkin alkoi tuntua ihan luotettavalta.  

En ollut koskaan osannut leikkiä lapseni kanssa, omakaan äitini ei ollut leikkinyt kanssani. Lapsen jatkuva höpötys rasitti minua. Perhekuntoutuksessa osallistuin tytön kanssa vuorovaikutusmenetelmähoitoon, jota veti mukava ohjaaja. Se oli meille molemmille merkityksellistä. Satutuokioiden ja leikkihetkien myötä opin itsekin leikkimään, ja se oli oikeastaan hauskaa. Oli ihanaa nähdä, miten tyttö ilahtui leikeistä. 

Sain myös kavereita, kun ystävystyin vanhempien ryhmässä pariskunnan kanssa, joilla oli tyttöni ikäiset kaksoset. Olin pelännyt, ettei siellä olisi samanhenkistä porukkaa, mutta vertaistuki olikin yllättävän tärkeää. Meitä oli silloin viisi perhettä, ja muiden kokemukset auttoivat huomaamaan, etten ollut yksin. Olin vasta parikymppinen ja käynyt vain peruskoulun, mutta muuten kokenut paljon kaikkea – vähän liikaakin kaikkea. 

Tavallisesta tuli merkityksellistä: Ohjaajien tuki perhekuntoutuksessa

Meillä oli omaohjaajat, joiden kanssa sai käsitellä omaa elämää. Tytölläkin oli oma. Tajusin, että olin pitkään yrittänyt jaksaa lääkkeiden avulla. Minulle tehtiin päihdekartoitus ja elämänjana, mikä oli rankkaa, mutta avasi silmiä. Oivalsin, etten missään nimessä halua menettää tytärtäni, koska hän on minulle tärkein. Ohjaajat vakuuttivat, että asiat voivat järjestyä, ja aloin itsekin uskoa siihen. Sain pohtia myös toimintaterapeutin kanssa omia haasteitani toiminnanohjauksessa. Sain onnistumisen kokemuksia, jotka antoivat uutta energiaa. 

Oli helpottavaa, että henkilökunta oli paikalla ympäri vuorokauden. Jos yöllä tuli ahdistuskohtaus tai lapseni itki, apua sai heti. Yksinäisyys, joka oli kotona vaivannut, katosi. Opimme myös nukkumaan. Kotona unirytmi oli ollut hukassa, mutta perhekuntoutuksessa saimme molemmat unikoulun ja säännöllisen rytmin. Syöminenkin muuttui. Ennen söimme eineksiä, mutta perhekuntoutuksessa opimme maistelemaan ruokia ja syömään jopa viisi kertaa päivässä. Opin myös tekemään itse joitain helppoja ruokia. Sain apua raha-asioihinikin, kun ohjaajat auttoivat laskemaan menoja ja hoitamaan vuokrarästejä. Huomasin, miten paljon arkea helpottaa, kun nukkuu, syö ja elämässä on jonkinlainen rytmi. 

Elämä perhekuntoutuksen jälkeen: Jatkamme vahvempina

Kaiken kaikkiaan perhekuntoutus oli meille todella hyvä kokemus. Lopulta olimme perheyksikössä kuitenkin kuusi kuukautta. Ymmärrän nyt, miksi meidät ohjattiin sinne ja saatiin apua. Olen tosi tyytyväinen, että sinnittelin, vaikka aluksi ahdisti. Perhekuntoutuksessa minua ei katsottu historiani tai huonojen kokemusteni kautta, vaan minut otettiin ihmisenä vastaan. 

Nykyään en ole enää missään tekemisissä lapsen isän kanssa. Olemme muuttaneet tytön kanssa takaisin kotipaikkakunnalleni ja elämä on ihan jees. Sain perhekuntoutuksen aikana yhteyden oman kunnan mielenterveys- ja päihdepalveluihin, ja tapaamiset ovat jatkuneet kotiutumisen jälkeen. Tytölle haettiin päivähoitopaikka ja minä pääsin kouluun – nyt opiskelen ja tyttö käy päiväkodissa. Teen viikkosuunnitelmia, kuten perhekuntoutuksessa, koska huomasin, miten paljon se helpottaa omaa ja lapsen arkea. Tiedän nyt, että me selviämme ja kaikki järjestyy. Meidän perheellämme ei ole enää lastensuojeluasiakkuutta. 

Aika perhekuntoutuksessa oli meille todella hyvä jakso. Olen kiitollinen, että sosiaalityöntekijä ja ohjaajat näkivät meissä toivon. Kun katson taaksepäin, olen todella onnellinen, että uskalsin.