Nuoruus on jo itsessään lähtökohtaisesti haastava elämänvaihe. Nuoruuteen kuuluvat aina erilaiset vastakkainasettelut, kipuilut ja ristiriitaisuus. Siihen liittyy usein myös erilaiset aggression ja väkivallan hallinnan vaikeudet sekä tunteiden ja hormonien säätelyn vaikeudet. On tärkeää, että nuori saa kipuilla kipuilunsa turvallisessa ympäristössä, johon kokee kuuluvansa. Tunteita ja käytöstä tulee ohjata tällöin selkeys, sekä kasvua ja kehitystä ohjaava aikuisuus. Nuori tarvitsee tunteensäätelyä, riittävää perusturvallisuutta sekä sosiaalista kiinnittymistä ympäristöltään lapsuudesta saakka. Jos nämä eivät toteudu nuoren omassa elinympäristössä, etsii hän näitä usein oman elinympäristönsä ulkopuolelta. Nykyisin näitä haetaan yhä enemmän ympäristön lisäksi myös erilaisista sosiaalisen median verkostoista, jolloin nuoren identiteetti muodostuu paljon myös somemaailman pohjalta. Täällä valvontaa ei ole ja erilaiset ongelmat sekä niiden ihannoinnin nuori imee helposti itseensä. Tällöin usein myös aidot elävät ihmissuhteet puuttuvat ympäristöstä ja elämästä. Tämä aitojen sosiaalisten suhteiden puuttuminen näkyy myös jengimaailmassa. Jengit koostuvat usein nuorista, jotka ovat muuten jääneet yhteiskunnasta täysin irralleen.
Nuoren jengiytyminen lähtee yleisesti liikkeelle kuitenkin jo lapsuudesta, vanhemmuudesta ja perheistä. Vanhemmat, jotka ovat hukassa oman vanhemmuutensa kanssa, eivät kykene toimimaan oikeanlaisina vuorovaikutuksellisina- ja sosiaalisina peileinä lapsille, mikä voi ohjata lapsen negatiivista kehitystä. Taustalta on löytynyt muuttunutta vanhemmuutta, jossa esimerkiksi seuraavanlaiset vanhemmuuden mallit, ovat ohjanneet lasta myöhemmin nuoruudessa jengiytymisen tielle: Urakeskeinen vanhemmuus, jossa lapsi on usein perheessä jo liian nuorena vastuussa itsestään eikä saa kokea lapsuuttaan ikätasoisesti. Symbioottinen vanhemmuus, jossa vanhemmalle kaikki kaikessa on lapsen rakkaus, eikä haluta tuottaa pettymyksiä- tai kieltää lasta. Maahanmuuttajataustaiset perheet, joissa esimerkiksi vanhempien kielitaidottomuus ohjaa lapsia jo varhain vääränlaisiin rooleihin ja valta-asemaan. Toki paljon on myös ylisukupolvisuutta eli perheitä, joissa ongelmat, kuten esimerkiksi päihteet ja rikollisuus siirtyvät sukupolvelta toiselle.
Myös ympäristö on nykypäivänä tullut lapsia ja nuoria kohtaan välinpitämättömämmäksi ja sallivammaksi. Pelko ja keinottomuus puuttua lasten ja nuorten asioihin vaikuttaa ympäristön tapaan toimia. Asioista tehdään nykyisin helpommin normaaleja ja jopa hyväksyttäviä, mistä syntyy nuorten elämään huolestuttavia ilmiöitä. Myös jengi-ilmiöön tarvitsemmekin entistä varhaisempaa puuttumista, ennakoivaa ja ennaltaehkäisevää työtä perheisiin, tukevia keinoja vanhemmuuteen, työkaluja varhaisen puuttumisen “järjestelmiin” sekä uskallusta lasten ja nuorten ympäristöön kasvattajana. Uskon että lapset, jotka eivät ole saaneet lapsuudessa tunteilleen ja ajatuksilleen oikeanlaista vastakaikua ja ovat jääneet yksin syvienkin tunteiden kanssa, purkavat nyt nuoruudessa tämän tyhjyyden jopa äärimmäisillä keinoilla esimerkiksi juuri jengimaailmassa.
Lastensuojelun piirin tulevan jenginuoren päänsisäistä maailmaa ohjaa lähtökohtaisesti aina epäluulo ja epäluottamus sekä negatiivisuus ja pessimismi. Tämän lisäksi lähes poikkeuksetta jengi nuorten arkea ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta on ohjannut päihteet, koulunkäynnin haasteet, väkivaltaisuus ja rikollisuus sekä usein myös vallan tunne, joka on alkanut viehättää nuoria. Nuoret ovat näiden opittujen keinojen ja sosiaalisen todellisuuden varassa ja heidän kykynsä vuorovaikutukseen on usein kaventunut tai jopa kadonnut. Millä saadaan tällainen jenginuori kiinnittymään lastensuojelu yksikön arkeen, liittymään yhteisöön ja sen aikuisiin? Vaikka muutosprosessi kokonaisuudessaan vaatiikin pitkäjänteisyyttä ja aikaa, luovat vuorovaikutuksen perustan ohjaussuhteen käynnistyminen ja siinä syntyvä ilmapiiri. Usein jo ohjaussuhteen alussa näyttäytyykin, saadaanko nuoren kanssa luotua sosiaalinen yhteys sekä pystyykö nuori hyödyntämään ja vastaanottamaan yksikön tarjoamaa työskentelyä ja perusturvaa, jotka ovat toimivan lastensuojelun lähtökohta ja perusta.
Edellä kuvatun onnistumisen edellytyksenä on, että työyhteisön rakenteet ovat kunnossa. Työtä ja työyhteisön toimintaa tulee ohjata yhteisöllinen ammatillisuus (toimintamallit ja työmenetelmät), turvallisuus, luottamus, myönteinen vuorovaikutus ja ilmapiiri. Ratkaisevaa on myös työyhteisön jokaisen jäsen asenne ja motivaatio/kyky perustehtävään, uskallus tutustua nuoreen ja päästä sisälle nuoren todellisuuteen. Kun nämä ovat kunnossa, kykenemme kohtaamaan haastavimmankin nuoren yksilönä ja ottamaan käsittelyyn nuoren narratiivin sekä tarjoamaan hänelle riittävää perusturvaa ja uutta sosiaalista peiliä, joiden kautta nuori lähtee rakentamaan omia sosiaalisia- ja vuorovaikutusmallejaan uudelleen. Hyvänä konkreettisena esimerkkinä tästä on, kuinka vuorovaikutus tilanteissa ohjaajien suhtautuminen vaikuttaa nuoren käyttäytymiseen: myönteisyydellä ja rauhallisuudella voimme usein välttää nuoren aggressiivisten tunteiden heräämisen sekä väkivaltatilanteiden syntymisen, kun taas vaativuudella ja autoritäärisuudella lisäämme nuoren aggressiivisia tunteita. Lastensuojelussa arjen työskentely onkin paljon nuoren resilienssin ja tunteidensäätelyn kehittämistä erilaisin työmenetelmin. Tällöin yksikössä nuoren tilannetta osataan havainnoida ja huomioida, sekä tarpeen mukaan tukea tilanteen mukaisilla interventioilla. Jotta lastensuojelutyö tuottaa tulosta tarvitaan myös nuoren eri verkostojen välistä saumatonta yhteistyötä: yhteistä kieltä, yhteistä todellisuutta ja yhteistä tavoitetta.
Kirjoittaja:
Yksikönjohtaja Elina Lommi, Nuortenkoti Pysäkki
044 713 6033 / elina.lommi@familar.fi
