Riippuvuus; ei halua tulla kohdatuksi. Se haluaa juosta pakoon. Se ei halua katsoa totuutta silmiin, koska se tekee kipeää. Se ei halua tuntea oikeita tunteita, koska se sattuu sieluun saakka.
Se pistää juoksemaan, hatkamaan ja piiloutumaan. Se peittelee, vääristelee, ulkoistaa, huijaa ja se häpeää sekä kiukuttelee ja käyttää valtaa. Riippuvuus ei tunnista rajoja, ei muista tai osaa elämäntaitoja, ja se on äärimmäisen impulsiivinen kuljettaja.
Dialogiin on vaikea päästä, jos kukaan ei auta ja ohjaa heittelehtivää ajoneuvoa tiensivuun. Vain kohtaamalla voidaan päästä dialogiin. Vain ymmärtämällä dialogin merkitys ihmisyydessä voi saada menetetyn luottamuksen takaisin. Vain tietoisella läsnäololla ja pysähtymisellä voi kohdata toisen. – Luottamisen kautta lähdetään rakentamaan uusia siltoja elämäntaitojen opetteluun.
Riippuvuuksilla oireiluun ei ole pikaratkaisuja. Se on toipumisen matka ja prosessi. Useimmiten pitkä prosessi. Toipumiskeskeinen työote, dialoginen asenne ja positiivisen pedagogiikan ohjaus ovat muutosten tie toipumiseen.
Addiktiot syntyvät, kun täytyy selviytyä
Joskus halu muutokseen voi olla ensin ulkoinen, mutta sisäisen motivaation kautta syttyy halu saada tilalle jotain muuta. Jotain ihan uutta, mutta usein vain keinot ja työkalut puuttuvat. Eihän taloakaan voi rakentaa ilman vasaraa ja nauloja. Ammattilaisten on siis tiedettävä, mitä toipumisen prosessi vaatii ja tarjoiltava työkalut nuorille yksilöllisesti.
Kohtaamalla oikein, selviytymiskeinojen valikkoa voidaan ikään kuin ohjelmoida uudelleen positiivisen pedagogiikan avulla. Aletaan opettelemaan elämää uudenlaisin työkaluin ja keinoin. Ne ovat sellaisia elämäntaitoja, jotka ovat tässä ajassa selkeästi unohtuneet meiltä aikuisiltakin. – The thing is: Aikuinen muuttuu ensin!
Huutamalla ei riippuvuusviidakosta löydä pois kukaan. Turhautumalla ei saavuteta turvallisuuden tunnetta. Ja olettamalla ei saada koskaan tietää mistä todella on kyse. Riippuvuus on ollut keino selviytyä. Keino pysyä hengissä, vaikka se meinaa viedä hengen. Päihteillä oireilua ei pidä normalisoida, se ei lopu itsestään, mikäli ”dopamiinikoukku” on jäänyt päälle. Nuoren aivoissa mielihyväreseptorit muuttuvat nopeasti ja opittu käytös jää tavaksi.
Meillä aikuisilla on oltava kyky joustaa, kyky sietää ja kyky asettua dialogiin ilman egoa. Meidän on opittava ja ymmärrettävä, että kovilla sanoilla ja teoilla tulee kovia nuoria.
Ole siis armollinen, myötätuntoinen, empaattinen ja itsemyötätuntoinen ensin itseäsi kohtaan ja pohdi sen jälkeen mitä sinun pieni sisäinen minäsi olisi tarvinnut, kun se oli eksyksissä?
Päihteillä oireileva nuori on eksynyt omalla polullaan. Silittämällä sielua, antamalla mahdollisuuksia kokea hyvää ja näkemällä kaiken sen epäloogisen sekä epävakaan käytöksen taakse, jäsentyy alku takaisin itsensä äärelle löytämiseen.
Muistetaan, että nuoren elämä vasta alkaa, kun lastensuojelu loppuu. Vastuu on siis meillä, että polku on tasaisempi ja taskussa elämän valoa, kun matka täältä jatkuu.
Ollaan aikuisia. Ollaan rohkeita. Ollaan vakaita. Kohdataan kauniisti. Ei pelätä puuttua ajoissa. Eikä pelätä puuttua, mutta kauniisti ja lempeästi! Hyväksytään oma vastuu ja muutetaan kulttuuria! Nuorten tulevaisuus on tärkeintä mitä voi olla, eikä siitä voi pestä käsiään kukaan tässä maailman tilanteessa.
Muistatko sinä, miten elämäntaitoja opetellaan? Muistatko sinä mitä ne itseasiassa olivatkaan?
Kirjoittaja:
Nina Eronen
Päihteillä oireilevien nuorten asuinyksikön Raussilan yksikönjohtaja
Positiivisen psykologian ja -pedagogiikan puolesta puhuja
