Olen ihminen kuka luo helposti ennakkoluuloja asioista, jotka ovat minulle täysin vieraita. Lastensuojelu ei ollut poikkeus tähän, vaan odotukset harjoittelujaksoa kohtaan oli luotu lähes täysin uutisten perusteella. Ilta ennen ensimmäistä harjoittelupäivää päässäni pyöri paljon kysymyksiä… Pärjäänkö harjoittelussa? Tuliko mokattua harjoittelupaikkaa valitessa? Onko edes koko sosiaaliala sittenkään minun juttuni?
Ensimmäinen aamu vaikutti epäilyttävältä. Astuessani sisään Etapille katselin jännittyneenä ympärilleni. Hiljainen talo keskellä peltoja. Yritin etsiä kaltereita ikkunoista, sekä panssariovia pitämässä nuoret huoneissaan. Hiipiessäni yläkertaan tapasin ensimmäistä kertaa osan minun tulevasta työryhmästä. Hieman epävarmalla kädenpuristuksella esittelin itseni heille samalla pohtien mitähän ne minusta ajattelevat.
Näin harjoittelun jälkeen on helppo myöntää, että ensimmäiset viikot menivät aika sumussa ja muistikuvat ovat aika hatarat. Uuttaa asiaa tuli valtavasti. Täytyy olla kiitollinen siitä, että työryhmä otti minut heti kaikkeen mukaan. Rauhallinen ja tarkkaileva luonteeni olisi todennäköisesti istunut nurkassa ihmettelemässä. Päivästä yksi aloin olla mukana päivätoiminnassa, josta tulikin minulle selkeä rooli koko harjoittelujaksolle. Voidaankin todeta, että samalla suoritin koulunkäynninavustajan harjoittelun. Omissa ajatuksissani olin varma, että pulpetit lentävät, eikä koulutyöstä tule mitään. Väärässä olin. Harjoitteluni suurimpia yllätyksiä olikin, kuinka hyvin nuoret suorittivat omia hommansa koulua tehdessä päivätoiminnassa. Lähes taianomainen hiljaisuus ja keskittyminen valtasi monitoimitilan lähes joka päivä. Yksi harjoittelun kohokohtia liittyykin päivä- ja koulutoimintaan. Pääsin todistamaan erityisopettajan saapumista Raussilaan ollessani vielä ainut ”työntekijä” ensimmäisillä tunneilla mukana.
Sitten tärkein osa harjoittelua. Ihmiset. Aluksi hieman jopa pelottavat nuoret paljastuivatkin aivan tavallisiksi teineiksi, joille on vaan sattunut kaikenlaista. Koripallo valmennuksessani on samanikäisiä nuoria, joten kohtaamiset ja oleminen heidän kanssaan tuli minulle luonnostaan, kun jää oli murrettu. Tykkäsin tehdä 8–22 vuoroja, koska silloin pääsin olemaan nuorten päivässä mukana heräämisestä aina päivän päätökseen asti. Harvassa olivat päivät, jolloin en olisi ajanut kotiin hymyillen ja tyytyväisenä päivän tapahtumiin. Koska harjoittelun kesto oli kymmenen viikkoa, kerkesin tutustua nuoriin ja he minuun. Minulle jäi vahva kokemus siitä, että minut otettiin mukaan yhteisöön, enkä ollut vain ”se opiskelija”. Myös kokemus siitä, kuinka hyvin työryhmä kohteli minua, oli sydäntä lämmittävää. Alun ihmettelyn jälkeen olin ohjaaja muiden joukossa. Oppimisen kannalta oli täyttä mahtavuutta, että minulle nimettiin kaksi ohjaajaa. Hyvällä tavalla heidän työskentely tapansa olivat varsin erilaiset toisistaan. Toinen opasti minut mitä lastensuojelutyö on ja toinen mitä kaikkea työ myös pitää sisällään. Olen myös remontoinut, kantanut jääkaappeja, maalannut, tehnyt lumitöitä, ollut kokkina yms. Oli silmiä avaavaa, mitä kaikkea työ pitää sisällään.
Kirjoittaessani tätä tekstiä minut valtaa haikeus. Harjoittelujaksoni aikana tutustuin nuoriin, sekä työryhmään. Harjoittelu, joka aluksi tuntui jännittävältä ja pelottavalta paljastuikin parhaaksi oppimiskokemukseksi, joka minulla on ollut opintojeni aikana.
Kirjoittanut:
Opiskelija Ville
