Mitä jos jokin meneekin pieleen? Odottavan äidin kuormittavat kokemukset ja turvaton ympäristö vaikuttavat lapseen hormonien mielen tasolla jo hyvin varhaisessa raskauden vaiheessa. Synnytyskokemus, äidin mieliala synnytyksen jälkeen ja kodin turvallisuus eivät aina tue pienen ihmisen kasvua ja kehitystä. Äidin kyky tuntea yhteyttä ja empatiaa vauvaan ja vastata sekä fysiologisella että tunnetasolla vauvan tarpeisiin, on kuitenkin ratkaisevan tärkeä tekijä kehityksen kannalta.
Mentalisaatiokyky rakentuu vuorovaikutuksessa huolta pitävän aikuisen kanssa, oikeiden aivopuoliskoiden välisessä yhteydessä. Pienestä saakka meidän keskeinen tavoitteemme on tulla tarpeinemme nähdyksi ja kuulluksi. Mentalisoiva aikuinen arvailee, mikä vauvan itkun ja tyytymättömyyden taustalla kenties on ja pyrkii parhaansa mukaan vastaamaan vauvan tarpeisiin. Aina arvaus ei osu oikeaan. Mentalisaation kehittymiseksi riittää kuitenkin se, että vauva kokee huolta pitävän aikuisen pyrkivän ymmärtämään hänen tarpeitaan. Mikäli ympäristö ei kykene tarjoamaan vauvalle mentalisoivaa ja empaattista vastetta, vauvan psyykkinen kehitys häiriintyy.
Mentalisaatioon kykenevällä aikuisella voidaan ajatella olevan kaksi keskeistä tunnevuorovaikutuksen taitoa, jotka edistävät lapsen kasvamista suotuisalla tavalla, turvallisuuden ja uteliaisuuden edistäminen. Turvallisesti kiinnittynyt aikuinen kykenee säätelemään ja sanoittamaan omia tunnereaktioitaan tavalla, mikä edistää myös lapsen tunnesäätelyn kehittymistä. Turvaton aikuinen on vetäytyvä, ennakoimaton, epäjohdonmukainen tai aggressiivinen, eikä hän kykene tarjoamaan lapselle tunnepeiliä. Lapsen vaihtoehdoksi jää toimia tavalla, joka pienentää vaaran mahdollisuutta. Tällöin lapsi pyrkii miellyttämään aikuista kaikin keinoin tai ripustautumaan aikuiseen vaativalla tavalla. Molemmilla tavoilla lapsi pyrkii tekemään itsestään näkyvän. Lapsi saattaa oppia manipuloimaan aikuisen käytöstä siten, että hänen tarpeensa pysyisivät näkyvillä. Näin vaara unohdetuksi tai hylätyksi tulemisesta pienenee.
Toinen, eikä yhtään vähemmän tärkeä vanhemmuuden taito on uteliaisuuden edistäminen. Uteliaisuuden kautta lapsi suuntautuu ympäristöönsä, oppii ja kehittyy. Mikäli aikuinen itse on turvaton, hän ei kykene tarjoamaan lapselle tilaa ja mahdollisuutta irrottautua vähitellen suhteesta aikuiseen. Aikuisen tehtävänä on siis säädellä sekä vaikealta tuntuvia tunteita, kuten pelkoa, surua ja vihaa, että edistää positiivisia tunteita, kuten iloa ja onnistumisen kokemuksia.
Kun pohdimme psyykkisen kehityksen häiriöiden luonnetta, ymmärrämmekö häiriöt sisäsyntyisiksi, synnynnäisiksi vioiksi vai ajattelemmeko häiriöitä enemmänkin vuorovaikutuksessa muodostuneina, elämänkokemusten seurauksena syntyneinä kipuina, traumaattisina kokemuksina? Meistä jokainen ammattilainen tunnistaa sanat käytöshäiriö, psykopatologia, kaksisuuntainen mielialahäiriö, adhd ja masennus. Olemme niin tottuneita tunnistamaan nämä sanat diagnooseina ja sairauksina, että unohdamme jokaisen määrittelyn rakentuneen sosiaalisesti ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Jokainen diagnoosi on sosiaalisesti määritelty erottamaan normaalius ja poikkeavuus toisistaan. Ja samalla suojaamaan normaaleja epänormaaliuden aiheuttamalta epämukavuudelta, häiriöltä ja haitalta.
On enemmän kuin merkityksellistä, millä tavalla juuri minä suhtaudun ihmisen tuskaan ja kuinka tulkitsen sen alkuperää. Haastan jokaisen tämän valtakunnan ”hannu lauerman” pohtimaan, kuinka mielekästä on keskittyä patologisiin oireisiin ja seurauksiin, kiinnostumatta aidosti psyykkisen haurauden juurisyistä. Ihmisyys rakentuu myötätunnon, lempeän uteliaisuuden ja mentalisoivan kohtaamisen varaan. Juuri tästä syystä vakavasti haavoitetut, myötätuntoa vaille jääneet ihmiset tarvitsevat erityisen lempeää kohtaamista. Kuinka sinä olet edistämässä myötätunnon kokemuksia omassa työssäsi lasten ja aikuisten kanssa?
Kirjoittaja:
Milla Höykinpuro
Koulutuspäällikkö, Familar perhehoito
YTM
Traumapsykoterapia-opiskelija
