Monien organisaatioiden tavoin myös Familarissa on käynnissä ja hyvässä vauhdissa kirjaamisvalmennukset. Kirjaamisvalmennukset ovat Kansa-koulu-hankkeen vetämä projekti ja kokonaisuus, jossa mm. koulutetaan asiakasasiakirjalain toimeenpanoon perehdytettyjä kirjaamisvalmentajia sosiaalialan organisaatioihin. Familarissa meitä kirjaamisvalmentajia on kourallinen ja meidän tehtävänämme on edistää koko Familarin henkilökunnan valmiuksia kirjata asiakastietoja määrämuotoisesti. Omina valmennusryhminäni ovat Uudenmaan avopalvelujen, jälkihuollon sekä perhehoidon tiimit.

Kirjaamisvalmennuksessa käytyjä aihealueita ovat esim. sosiaalihuollon kirjaamisen perusperiaatteet, kirjaamisen etiikka ja asiakaslähtöisyys, määrämuotoinen kirjaaminen, tietosuoja ja tietoturva sekä kieli. Valmennuksen materiaaleina ovat olleet Kansa-koulu-hankkeen valmiit diaesitykset ja videoluennot, joiden lisäksi kävimme läpi Familarin omia kirjaamiseen ja tietoturvaan liittyviä ohjeistuksia. Kirjaamisvalmennuksiin osallistuneet ovat lähteneet todella hyvin ja avoimesti mukaan keskusteluun pohtimaan kirjaamista nykyisten ja kehitettävien käytäntöjen kautta. Keskusteluissa on herännyt myös sellaisia kysymyksiä, joihin kirjaamisvalmentajana en ole osannut heti vastata, mutta onneksi sekä oman organisaation sisältä, Kansa-koulusta että kirjaamisvalmentajien verkostosta on saanut vastauksia, jotka on voinut jakaa työkavereille jälkikäteen.

Keskusteluissa on noussut esille sen tärkeys, että jokainen työntekijä ottaa vastuun omista kirjauksistaan ja myös sen kautta kirjaamisesta tulee jos ei nyt vakava asia niin ainakin vakavasti otettava osa työtä, jolle tulee resursoida sekä aikaa että mielenkiintoa. Yhden ryhmän kanssa mietimme sitä, kuinka ainakin vielä on vallalla kovin erilaisia kirjaamisen kulttuureita ja myös odotuksia siitä millainen on esim. hyvä kuukausiraportti, miten laaja se on sekä kuinka paljon se sisältää toteavaa ja kuinka paljon tilannetta arvioivaa tekstiä. Valmennuksissa olemme keskustelleet siitä, että työntekijän näkemykset tilanteista tulee tuoda kirjauksissa esille, koska se kuuluu ammatillisuuteen ja ammattivastuuseen. Tätä ei tule pelätä vaikka joissain tilanteissa se voi synnyttää jopa pieniä konflikteja asiakkaan kanssa. Toisaalta on tärkeää, että jos on kirjoittamassa esimerkiksi siitä, kuinka asiakas vaikutti tapaamisella päihtyneeltä, täytyy sama asia muistaa sanoa myös asiakkaalle. Kaiken mitä kirjoittaa, pitäisi pystyä sanomaan ääneen. Huomioitavaa on, että ammatillisten näkemysten esittäminen ja asioiden tulkinta tulee kuitenkin erottaa toisistaan sillä jälkimmäinen ei kuuluu kirjaamiseen. Täytyy muistaa, että lopputulemaa ammatillinen arviointi ei tarkoita vaan siitä päättäminen on aina asiakasprosessista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävä, yhdessä asiakkaan kanssa.

Hyviksi kirjaamisen tavoiksi valmennuksissa on nostettu osallistava kirjaaminen, kirjausten läpinäkyvyys, faktoihin, ei mielipiteisiin perustuva kirjaaminen, kieliopillisesti oikeaoppiminen kirjaaminen sekä salassapitosäännösten noudattaminen kirjaamisessa eli että esimerkiksi sisarusten tietoja ei ole toistensa kirjauksissa. Välteltäviksi tavoiksi taas passiivin käyttö, liian pitkät tekstit, omien mielipiteiden ja tulkintojen tuominen esille ei-ammatilliseen tyyliin, töksäyttelevä kieli, vaillinaiset lauseet sekä kirjaukset joista puuttuu tai on virheellisesti tiedot ajasta, paikasta ja osallistuneista henkilöistä. Myös asenteellisia ja arvottavia tekstejä oli tullut työntekijöille vastaan ammattiuran varrella mikä ei tietenkään ole oikein. Huonolla tuulella ja huonossa vireystilassa ei kannata kirjoittaa. Samoin tapaamisen jälkeen voi ottaa pienen palautustauon, jos tuntuu, että jokin tunnetila on niin vahvasti päällä, että se voisi vaikuttaa kirjauksen sisältöön. Asiakkaasta tehtäviin kirjauksiin vaikuttaa aina jollain tapaa se millaisella tuulella asiakas itse on ollut ja usein tämäkin kirjataan ylös. Ihan hauska ajatusleikki on sekin, minkälaisia kirjauksia minusta tai sinusta tulisi, jos meistä kirjoitettaisiin, kun olemme toista ihmistä kohdatessamme jostain asiasta ärtyneitä tai kiukkuisia.

Kirjaamisvalmennuksissa on mietitty ylipäätäänkin sitä miltä itsestä kirjoitetut tekstit tuntuvat. Toiset ovat todenneet, että etenkin negatiivisemmat tekstit kyllä pysäyttävät ja jopa saattavat nostaa karvat pystyyn ja mielen puolustuskannalle. Toiset ovat olleet sitä mieltä, etteivät juurikaan tunnetasolla siitä välitä, koska ajattelevat kirjoitusten olevan tilanne- ja kirjoittajakohtaisia. Kaikki ovat kuitenkin olleet sitä mieltä, että itsestä luetut kirjoitukset ovat hyviä opin ja peilauksen paikkoja. Yksi työntekijöistä kertoi, että on välillä pyytänyt asiakasta kirjoittamaan tai kuvailemaan minkälaisen kirjauksen hän tekisi työntekijästä.

Hyvin tärkeä, myös omassa mielessä käytävä pohdiskelun aihe on se, miten ensivaikutelma vaikuttaa kirjauksiin. Ensimmäisellä tapaamisella vieraan ihmisen kanssa asiakas, tai kukaan meistä, ei välttämättä ole aivan oma itsensä. Jännitys tai se rooli, jota luulemme toisen meiltä odottavan, voivat vaikuttaa käytökseemme. Eteenpäin mentäessä kirjaajan on hyvä välillä pysähtyä ja tarkastella sitä toimiiko asiakkaan kanssa ja kirjaako asiakkaasta edelleen ensivaikutelman kautta vai voisiko jokin olla muuttunut tutustumisen myötä. Edelleen myös se vaikuttaa mistä roolista työntekijä kirjoittaa. Toisena päivänä hän voi toimia ammatillisena tukihenkilönä, toisena perhetyöntekijänä ja kolmantena terapeuttina. Jos samassa perheessä toimii työpari hieman eri rooleista käsin, kirjaukset voisivat olla yhteiseltäkin tapaamiselta sisällöltään erilaisia. Tältäkin toki vältytään, kun kirjaukset tehdään yhdessä.

Osallistava kirjaaminen nostettiin Familarissa jo edellisvuonna tärkeäksi kehityskohteeksi ja tällä hetkellä se on monessa yksikössä arkipäivää. Avopalveluissa kuten perhe- ja jälkihuoltotyössä osallistava kirjaaminen tarkoittaa sitä, että kaikki Nappulan päivittäisraportoinnit pyritään kirjaamaan yhdessä asiakkaan kanssa. Kirjaamista käytetään samalla reflektoinnin välineenä, kun sekä asiakas että työntekijä pohtivat yhdessä ääneen mikä tapaamisella oli merkityksellistä, sellaista mikä kannattaa nostaa esiin kirjauksessa. Lisäksi asiakkaiden kanssa käydään läpi sekä työntekijän kirjoittamat päivittäismerkinnät että kuukausiraportit ja heillä on mahdollisuus kommentoida kirjauksia. Erään asiakasperheen äiti oli kertonut perheen haasteiden konkretisoituneen hänelle vasta, kun hän näki ne kirjoitettuna. Osallistava kirjaaminen on kummankin osapuolen etu ja siinä varmistuu myös kirjaamisen eettisyys. Osallistavassakin kirjaamisessa on toki omat haasteensa. Kun esimerkiksi tapaamisella menty hyvin syvällisiin aiheisiin tai tapaaminen on päättynyt yllättäin, ei yhdessä kirjaamista pysty juuri sillä hetkellä toteuttamaan. Esim. nuoret saattavat välillä hyvinkin värikkäin sanankääntein ilmoittaa, ettei kirjaaminen tai kirjaukset kiinnosta heitä.

Perhehoidossa yhdessä kirjaamista alettiin toteuttaa viime syksynä. Lasten kuukausiraportit kirjoitetaan yhdessä perhehoitajien kanssa ja niihin muistetaan liittää myös lapsen terveiset ja toiveet. Lapsen oma kokemus näkyy myös yhdessä hänen kanssaan tehtävässä toimintakykymittarissa. Perhehoidossa osallistavaan kirjaamiseen liittyi ennen sen aloittamista huoli siitä, että perheohjauksissa aika menisi vain kirjaamiseen. Kuten avopalveluissakin, yhdessä kirjaaminen on kuitenkin syventänyt reflektiivisyyttä ja tuonut tapaamisiin rakennetta siinä mielessä, että kaikki tärkeät lasta koskevat asiat muistetaan käydä säännöllisesti läpi. Lähiaikoina perhehoidossa on kehittämisen kohteena valvottujen ja tuettujen tapaamisten kirjaaminen, jossa voidaan varmasti soveltaa avopalveluissa käytettäviä toimintamalleja.

Valmennuksissa pohdittiin myös, miten kirjaamisessa voisi yksilönä kehittyä edelleen ja toisaalta miten voisimme edelleen kehittää kirjaamiseen liittyviä käytäntöjä Familarissa. Tärkeänä lähtökohtana pidettiin sitä, että kirjaamista käydään konkreettisesti läpi perehdytyksessä. Välillä kiireessä saattaa käydä niin, että kirjaaminen käydään läpi vain sen osalta, miten asiakastietojärjestelmä toimii teknisesti ja kirjausten sisällöllinen puoli jää työntekijän ammatillisuuden varaan, jolloin kirjaamistyylit voivat erota merkittävästi toisistaan. Monia esim. tietosuojaan ja tekniikkaan liittyviä asioita on jo viety kirjaamisvalmennuksessa nousseiden huomioiden perusteella eteenpäin. Työntekijän kehittymisen kannalta hyviä ideoita olivat esimerkiksi se, että työnparin kanssa voisi käydä läpi yhteisen perheen kirjauksia ja antaa toinen toiselle palautetta kirjauksista. Hieno idea oli myös lukupiiri -tyyppinen työskentely, jossa voisi artikkeleita yhdessä lukemalla ja niistä keskustelemassa sekä oppia kirjaamaan paremmin että samalla pysyä yhdessä kiinni siinä mitä oman ammattialan kentällä tapahtuu.

Itselleni kirjaamisvalmennukset ovat olleet ensimmäinen tilanne, joissa olen kouluttanut isoja ryhmiä ja etenkin ryhmiä, joista en ole kaikkia osallistujia tuntenut. Jännitys kouluttamisesta on lieventynyt jo ensimmäisten kertojen jälkeen kun olen saanut huomata, että työyhteisössämme ei tarvitse puhua kuuroille korville eikä paasata yksinään dioja läpi tunnista toiseen. Kirjaamisvalmennuksen tärkeimmän annin ovat luoneet toisiltamme oppiminen ja uusien ajatusten herääminen keskustelujen kautta. Tärkeän asian ja hyvän hengen lisäksi valmennuksissa istumista on helpottanut herkulliset tarjoilut ja taukojooga. En ole kerännyt valmennettavilta varsinaista palautetta, mutta suulliset kommentit ovat olleet positiivisia eikä tilaisuuksissa ole näkynyt se, että asiakastyöstä irtaantuminen on aina lähtökohtaisesti haastavaa. Tästä on hyvä jatkaa 🙂

– Sanna Savilahti (kehityspäällikkö, sosiaalityöntekijä YTM)

Sijoitetun lapsen vanhempien kanssa tehtävä yhteistyö on huomioarvoinen ja tärkeä asia. Hyvin toteutunut vanhempien tuki voi parhaimmillaan auttaa lasta uuteen sijaishuoltopaikkaan asettumisessa ja niin lasta kuin vanhempaakin kuntoutumisessa. Huostaanotto sanana kantaa negatiivista leimaa ja monesti se käsitetään päätöksenä lopullisena. Välillä näin onkin, mutta uskon, että kehittämällä vanhemmille tarjottavaa tukea ja yhteistyön lisäämisellä eri tahojen välillä saisimme paljon uusia tarinoita perheiden jälleenyhdistämisestä. Perheen sosiaalityöntekijän velvollisuutena on pyrkiä perheen jälleenyhdistämiseen (lastensuojelulaki 4 § 3 momentti). Miten tätä tukea tulisi toteuttaa ja kenen toimesta?

 Huostaanottoprosessi on vanhemmalle mahdollisesti elämän suurin muutos ja kriisi. Vanhemmuus säilyy, mutta rooli muuttuu ja vastuut siirtyvät. Tilannetta värittävät usein monenlaiset, ehkä ylisukupolvistuneet ongelmat ja haasteet. Samalla kun vanhempi käsittelee monenlaisia tunteita, pyrkii muistamaan sovitut asiat, olemaan paikalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, joutuu vanhempi myös seuraamaan oman lapsen elämän suurinta kriisiä. Syyllisyys, suru, viha ja luopumisen tuska ovat vain jäävuoren huippu niistä tunteista, jotka valtaavat mielen. Miten tähän päädyttiin, miten tästä päästään pois? Sinulla, lapseni on lupa asettua uuteen kotiin ja kiinnittyä uusiin ihmisiin eivät ehkä ole niitä ajatuksia, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen. 

 Oma velvoite tuen järjestämäisellä on viranomaistaholla. Suomessa tämä on määritelty lastensuojelulakiin, jonka pykälän 30 § nojalla vanhemmalle on määriteltävä vanhemmuuden tukemiseksi oma asiakassuunnitelma. Tarvittaessa tämä suunnitelma tehdään yhteistyössä muun sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa. Aina se  ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, sillä vanhempi voi kokea, ettei tarvitse tukea tai ainakaan juuri siinä muodossa kuin sitä on tarjolla. Kova paikka voi olla myös myöntää tuen tarve. Meillä ihmisillä, kun usein on taipumus sinnitellä ja selviytyä tilanteesta toiseen omin voimin.  Ajattelen, että sosiaalitoimen ja muun viranomaisverkoston tulisi löytää keinoja viestiä vanhemmille, että huostaanoton jälkeen saa ja pitää pyytää apua. Vanhemman ongelmia ja haasteita ei tarvitse syvällisesti selittää lapselle, mutta tuen antaminen on hyvä tehdä näkyväksi. Vanhemman saadessa apua myös lapsi voi rentoutua ja olla huolehtimatta vanhemmasta. Lapselle tärkeä tieto on se, että vanhempi saa apua ja pärjää. 

 Kuuluuko sijaishuoltopaikan tai perhehoitajan sitten tukea vanhempaa? Miten sitä voisi edes tehdä, kun suututtaa niin kovin se, että lapsia on kohdeltu kaltoin tai laiminlyöty heidän hoito? Mistä löytää kunnioitus sellaista kohtaan, joka ei ehkä kunnioita sinua takaisin? Miten osoittaa lämpöä sellaiselle, joka ei koskaan pidä lupauksiaan – edes lapselleen? Miten auttaa, kun vastapuoli ei suostu minkäänlaiseen vuorovaikutukseen? 

 Vertaistuen, päihdehoidon tai terapian järjestäminen kuuluu niitä palveluita tarjoaville ammattilaisille. Perhehoitajan ei tarvitse yrittää heittäytyä kaikkiin mahdollisiin rooleihin. Tärkeintä on se, että huolehtii sijoitetusta lapsesta ja viestii sen syntymävanhemmille; teen parhaani sinun lapsesi kanssa. Sen jälkeen voi miettiä, miten omat ja perheen voimavarat riittävät muuhun yhteistyöhön, jaetun vanhemmuuden toteuttamiseen ja muun tuen antamiseen. Hyvät ihmissuhdetaidot ja suvaitsevaisuus eivät tässä kohtaa tietenkään ole pahitteeksi. 

 Tunnetasolla kanssakäyminen ja vuorovaikutus sijoitetun lapsen vanhempien kanssa voi olla raskasta, monimuotoista tai miksei jopa voimaannuttavaa. Toisen ihmisen toimintamalleja voi olla vaikea ymmärtää, mutta pyrkimys aitoon kohtaamiseen ja toisen kuulemiseen olisi hyvä säilyttää kaikissa tilanteissa. Kaikki kohtaamiset eivät aina ole täydellisiä ja joskus mieleen nousee negatiivisia ajatuksia tai tunteita, niitä ei tarvitse sulkea pois. Epävarmuuden ja jännityksen kokeminen ovat osa aitoutta ja voivat lisätä yhteyden tunnetta. Perheeseen sijoittaminen on valtavan suuri mullistus sekä lapsen omalle perheelle että sijaisperheelle ja vaikka yhteistyö olisi vähäistä, niin perheet tulevat aina olemaan jollakin tavalla sidottuja toisiinsa sen kautta. Ehkä tästä ajatuksesta voisi tulla myös kantava voimavara?

– Laura Hyytiä (sosiaaliohjaaja, sosionomi AMK)

8.00 työpuhelin päälle. Aamukahvin nautin samalla kun vastailen perheiltä ja sosiaalityöntekijöiltä tulleisiin viesteihin. Puhun myös pari pitkää puhelua yhteistyötahojen kanssa. Perheen vastuutyöntekijänä roolini on pitää yhteyttä lapsen, perhehoitajien, biologisen verkoston ja sosiaalityöntekijän lisäksi lapsen mahdollisiin muihin yhteistyötahoihin kuten esimerkiksi kouluun ja terveydenhuoltoon.

9.30 haen työauton Kannelmäestä ja ajan päivän ensimmäiselle perheohjaukselle. Automatkat menevät puheluiden lisäksi äänikirjoja kuunnellen, mukavan rentouttavaa ja palauttavaa toimintaa.

11-13 välisen ajan vietän perheen luona perheohjauksella. Perheohjauksella keskustelemme läpi lapsen ja perheen kuulumisia. Puhumme niin kasvatukseen kun perhehoitajan omiin tunteisiin liittyvistä asioista, ja toisinaan voimme koulutuksen omaisesti perehtyä johonkin tiettyyn alueeseen, joka hyödyttää perhehoitajaa lapsen kasvatustyössä. Kerran kuukaudessa täytetään myös yhteistyössä perhehoitajan kanssa raportti kuluneesta kuukaudesta. Tämä raportti toimitetaan aina lapsen sosiaalityöntekijälle.

13-14 ajelen takaisin Helsinkiin ja ajomatka menee nopeasti keskustellen sosiaalityöntekijän kanssa lapsen koulunaloituksesta ja siihen liittyvistä asioista. Pysähdyn matkalla parkkipaikalle nauttimaan lounasta, hyvin usein työauto toimii niin toimistona kun lounasruokalana.

14.30-16 on vielä yhden perheen asiakassuunnitelmaneuvottelu Helsingin kaupungin perhehoidon tiloissa. Asiakassuunnitelmissa on paikalla lapsen vanhemmat, perhehoitajat, sosiaalityöntekijä ja Familarin vastuutyöntekijä. Joskus tapaamisissa on mukana myös mahdollinen vanhemman tukihenkilö tai asianajaja. Asiakassuunnitelmaneuvotteluissa käydään läpi lapsen arkeen, kasvuun ja kehitykseen liittyviä asioita. Neuvotteluissa sovitaan myös mahdollisista kotilomista tai vanhemman tapaamisista valvotusti. Neuvottelu järjestetään n. kaksi kertaa vuodessa, ja siitä tehdään aina kirjallinen suunnitelma, jossa sovitut asiat lukevat kootusti. Yleensä neuvottelut sujuvat hyvässä yhteistyössä ja asiat saadaan sovittua lapsen etua mielessä pitäen.

16-17 vastailen vielä päivän aikana tulleisiin sähköposteihin samalla kun istun raitiovaunussa matkalla kotiin. Päivällisen jälkeen suunnitelmissa on lähteä illalla tanssitunnille. Hyvin tärkeää on pitää huolta omasta hyvinvoinnista ja työssä jaksamisesta.

17.00 työpuhelin sammuu ja on aika siirtää työasiat taka-alalle. Parasta vastuutyöntekijän roolissa on työpäivien moninaisuus, ihmisten kanssa työskentely ja mahtavat työkaverit.

 – Ellimari Hartman (sosiaaliohjaaja, sosionomi AMK)

Mietimme erilaisissa yhteyksissä yhdessä perhehoitajien kanssa heidän työhyvinvointiinsa liittyviä asioita ja otamme askeleita, joilla voimme konkreettisesti lisätä perhehoitajien jaksamista. Tulemme jo kevään aikana kertomaan tästä enemmän perhehoidon blogissa.

Perhehoitajien hyvinvointi -teemaan sopii myös se, että olemme perustaneet Familar perhehoitopalveluihin palkitsemisjärjestelmän. Tästä vuodesta eteenpäin perhehoitajia aletaan palkita pitkästä ja ansioituneesta perhehoitajuudesta.

Ensimmäinen palkittu perhehoitaja on Annika Tavaststjerna. Kävimme palkitsemassa Annikan aurinkoisena pakkaspäivänä hemmottelulahjakortilla ja samalla hieman juttelimme hänen elämäntavastaan ja työstään perhehoitajana. Annikan kanssa jutellessa ei jäänyt epäselvyyttä siitä, etteikö hän aidosti nauttisi lasten ja nuorten kanssa toimimisesta. Vielä kun samalla vierailulla rapsutella koiria ja heppoja sekä ihmetellä Håkan-varista, joka myös asustelee heppatallilla, tällä hetkellä onnettomuudesta kuntoutuen, jäi tapaamisesta kyllä erityisen hyvä mieli.

Miten kuvailisit työtäsi tällä hetkellä?

– Olen perhehoitaja. Meillä asuu tällä hetkellä kaksi sijoituksessa olevaa lasta oman lapsen lisäksi. Tehtäväni on näiden lasten hoitaminen ja heidän tarpeisiinsa vastaaminen. Meillä on myös hevostalli ja hoidamme hevosia yhdessä lasten kanssa.

Millainen koulutus sinulla?

– Olen valmistunut 2005 sosiaalityöntekijäksi ja sen jälkeen psykoterapeutiksi. Minulla on myös erilaisia hevosalan opintoja.

Millainen työkokemus sinulla on sosiaalialalta ja Familarista? Oletko toiminut jollain toisella alalla aikaisemmin?

– Aloitin sosiaalialalla heti valmistuttuani eli vuonna 2005. Työskentelin tuolloin sosiaalitoimistolla. Sitä ennen olen työskennellyt hevosalalla ja sekä Suomessa että ulkomailla ravintola-alalla.

Miten päädyit mukaan lastensuojelutyöhön?

– Se tapahtui aika luonnollisesti. Hevostalleilla kävi paljon nuoria tyttöjä, joista monella oli isoja ongelmia kotona. Moni heistä jäi ikään kuin siiven alle hoidettavaksi ja siitä on pikkuhiljaa tultu tähän pisteeseen. Aluksi teimme Antin kanssa paljon töitä avopalvelujen puolella ja kun osan näistä asiakkaista kohdalla päädyttiin sijoitukseen, päätettiin että he saivat muuttaa meille. Perhekodin perustaminen ei siis ollut aivan suunnitelmallinen juttu vaan kaikki lähti liikkeelle yhden meille muuttaneen nuoren miehen osalta.

Kuinka pitkään teillä on ollut sijoitettuja lapsia?

– Edellä mainittu nuori muutti meille kuusi vuotta sitten, noin vuosi sen jälkeen kun olimme itse muuttaneet nykyiseen kotiimme. Pidempiaikaisesti meillä on ehtinyt asua vajaa kymmenen lasta / nuorta ja alussa meillä oli myös paljon tukilapsia. Välillä meillä saattoi olla viikonloppuisiin kymmenenkin nuorta ja olimme aika näky, kun kävimme esim. läheisessä pikkukaupungissa. Meiltä löytyy ihania valokuvia, joissa koko lössi on esimerkiksi liukuportaissa yhtä aikaa.

Minkä ikäisiä lapsia teille on muuttanut?

– Nuorin on ollut muuttaessaan kuusi vuotta vanha, mutta aika paljon olemme keskittyneet teini-ikäisiin, ehkä n. 13 vuodesta ylöspäin.

Miten muuten kuvailisit teille muuttaneita lapsia?

– Meille on muuttanut laidasta laitaan kaikenlaisia lapsia, kaikkia yhdistäen se, että he ovat olleet aivan ihania tyyppejä. Nuorilla on ollut paljonkin erilaisia ongelmia, mutta melko hyvin niistä on selvitty.

Pidättekö edelleen yhteyttä teiltä pois muuttaneisiin nuoriin?

– Kyllä! Monet käyvät meillä edelleen kylässä, soittelemme ja vietämme esimerkiksi synttäreitä yhdessä. Se on kiva, kun nuoret jäävät luonnollisesti elämäämme mukaan.

Onko teillä ollut kokonaisia perheitä sijoituksessa?

– Ihan alussa meillä kävi perhekuntoutusjaksoilla perheitä, sekä pihapiirin pikkumökissä että talon yläkerrassa. Perhekuntoutukset järjestettiin viikonloppujen tai pitkien viikonloppujen pätkissä.

Minkälaisia onnistumisen hetkiä tulee mieleen perhehoitajana toimimisesta?

– Aika useinkin tulee hyvä olo ihan näistä lapsista ja siitä, miten he pääsevät eteenpäin sekä pääsevät irti siitä leimasta millä he ovat lastensuojeluasiakkaina meille muuttaneet. Esimerkiksi toista meillä asuvista tytöistä pidettiin alun perin hyvin haastavana, mutta nyt kun hän on asunut meillä lähestulkoon kaksi vuotta, psyykkiset ongelmat ovat vähentyneet kovasti, hän toimii arjessa hyvin ja häneen voi luottaa. Hänen kohdallaan voi myös uskoa siihen, että hän tulee pärjäämään elämässään.

Millaisia haasteita perhehoitajuuteen liittyy?

– Ihan se yhdistelmä, että perhekoti on toisaalta perhe ja koti, mutta toisaalta myös työpaikka, jossa lapset ovat perhehoitajan vastuulla 24/7. Esimerkiksi kun perhehoitaja sairastuu eikä sen vuoksi jaksa olla normaaliin tapaan 100 prosenttisesti läsnä, se näkyy lapsissa nopeasti ja heidän vointinsa huononee mihin on taas sairaana raskaampaa vastata. Sijoitettujen lasten kanssa kaikki on myös niin paljon tarkempaa kuin oman lapsen kanssa. Yhteistyö vanhempien tai joidenkin yhteistyötahojen kanssa voi ajoittain olla hankalampaa. Toki välillä lastenkin kanssa tulee haasteita ja nämä tilanteet jäävät kovasti mietityttämään, jotta löytyisi taas uusia tapoja päästä eteenpäin.

Jääkö sinulle omaa / vapaata aikaa?

– Osaan ottaa omana aikana sen, kun lapset ovat koulussa. Muina aikoina tykkään kyllä vaan touhuilla lasten kanssa. Minusta on jotenkin vaikea jättää heitä kotiin lyhyeksikään aikaa, vaikka ovat jo isoja ja pärjäisivät, joten kuljemme pääosin porukalla. Oman ajan ottaminen onnistuu arjenkin keskellä sen vuoksi, kun voi välillä käydä ratsastamassa omassa rauhassa.

Mikä mielestäsi tukee perhehoitajan jaksamista?

– Perhekohtaiset tai vertaistuelliset keskustelut, joissa pystyy avoimesta kertomaan omia fiiliksiä.

Mitä haluaisit sanoa sijaisperheeksi ryhtymistä miettivälle?

– Mielestäni tämä on 95 prosenttisesta maailman paras työ, mutta toki on hyvä miettiä sitä, että perhehoitajana olet töissä melkein aina. Sitä kannattaa myös pohtia, miten perhehoitajaksi alkaminen voi vaikuttaa omiin lapsiin. Toisaalta se on rikkauskin, että oma lapsi oppii näkemään hieman eri olosuhteista tulevien lasten elämää ja oppii jakamaan omastaan. Sijaisperheeksi ryhtyvien kannattaa ottaa huomioon myös se, että välillä sukulaisten tai muiden läheisten voi olla vaikea ymmärtää ratkaisua ja asiaa voi joutua selittämään.

Mitä haluaisit sanoa tukiperheeksi ryhtymistä miettivälle?

– Kannattaa alkaa, voin ehdottomasti suositella! Jos vain tykkää olla lasten ja nuorten kanssa ja tulee heidän kanssaan toimeen niin juuri tällainen toiminta antaa paljon!

Mikä on tärkeintä mitä perhehoitaja voi lapselle antaa?

– Säännöllisyys ja turva sekä se, että lapsi kokee tulevansa arvostetuksi. Kun näillä lapsilla on traumatausta ja vaille jäämisen kokemus, heille on erityisen merkityksellistä näyttää kuinka tärkeitä he ovat ja että heillä on taitoja vaikka mihin.

Mitä haluaisit kertoa nimenomaan Familar perhehoidosta?

– Minulla on kokemus, että perhehoito toimii Familarissa hyvin ja perhehoitaja saa tarvitsemaansa tukea.

Millaisia tulevaisuuden suunnitelmia sinulla ja perheellänne on?

– Tällä hetkellä mennään eteenpäin tällä porukalla ja tutuilla kuvioilla. Jossain vaiheessa perhekotiin varmaan muuttaa vielä uusia nuoria, pitkästä aikaa voisi olla mukava saada meille poika.

Kiitos Annikalle haastattelusta ja etenkin siitä pitkäaikaisesta ja arvokkaasta työstä, jota Familarissa teet! 

Sanna Savilahti (kehityspäällikkö, sosiaalityöntekijä YTM)