Pienen ihmisen ensimmäiset tunteet ovat autenttisia, todellisia ja näkyvissä. Kukaan ei ole opettanut, että tunteita pitää piilotella, salata tai tukahduttaa. Tunnehäpeä opitaan vasta elämän myötä, vastavuoroisessa suhteessa aikuiseen. Kun en tule kohdatuksi, kuulluksi ja nähdyksi tarpeineni, tunteeni alkavat muodostaa hierarkian, jossa toiset tunteet ovat sallitumpia kuin toiset. Iloisena ja tyytyväisenä tulen hyväksytyksi, kiukkuisena ja vaativana aikuisen peilistä heijastuu turhautumista. Opimme hyvin pienenä, kuinka aikuista tulee miellyttää, että saisimme maksimaalisen määrän turvaa, huolenpitoa ja rakkautta osaksemme.

Lohdullinen totuus kuitenkin on, että ihmisyyteen kuuluvat kaikenlaiset tunteet. Häpeäkehityksen yksi keskeinen tehtävä on oppia kohtaamaan oma häpeäni aikuisen hyväksyvän katseen kautta. Näin kehittyy normaali syyllisyyden tunne, joka ohjaa meitä moraalisesti ja eettisesti oikeaan suuntaan. Mikäli aikuinen toistuvasti vahvistaa lapsen häpeän tunnetta omalla paheksuvalla, mitätöivällä tai vihaisella toiminnallaan, häpeäkehitys häiriintyy ja lapsi on matkalla kohti kroonista häpeää, vahvaa ja vakavaa huonommuuden tunnetta, joka valtaa mielen ja kehon.

Häpeävän minän suojaksi on luotava suojakuori, joka peittää haavoittuvan minuuden. Seurauksena voi olla vuorovaikutusstrategioita, jotka seuraavat meitä läpi elämän. Näitä strategioita ovat esimerkiksi miellyttäminen, vetäytyminen tai aggressio. Kaikki nämä strategiat ovat erinomaisen tärkeitä suojautumismekanismeja, joiden kautta kykenemme toimimaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Parhaimmillaan kykenemme käyttämään näitä mekanismeja joustavasti tilanteen mukaan pysyäksemme yhteydessä muihin ihmisiin. Mutta mikäli nämä mekanismit toimivat tiedostamattomasti, jäykästi ja vahingoittavasti meitä itseämme tai toisia kohtaan, kyse on pysyvästä vuorovaikutusstrategiasta, jonka purkamiseksi tarvitsemme toisen ihmisen myötätuntoista tukea.

Suojautumismekanismit tulevat esille erityisesti haastavissa vuorovaikutustilanteissa. Tällöin piilossa olevat kiintymyssuhteemme aktivoituvat ja esille tulevat erilaiset toimintatavat, joiden kautta olemme elämämme aikana oppineet selviämään. Keskeistä on tunnistaa omia suojautumismekanismejaan, tulla niistä tietoisiksi. Tällöin ne eivät pääse hallitsemattomasti vaikuttamaan ihmissuhteisiimme tuhoavalla tavalla.

Lasten ja nuorten elämässä näkyvä aggressio on keino tulla näkyväksi omien tarpeiden kanssa. Pieni lapsi tarvitsee mahdollisuuden harjoitella aggression ilmaisemista ilman, että häntä rangaistaan tunteestaan. Kun pieni lapsi lyö, häntä ohjataan lempeästi, mutta vahvasti, ettei lyöminen ole sallittua. Pienen hetken lapsi viipyy häpeässään, mutta aikuisen lempeän katseen alla, häpeä haihtuu nopeasti ja vaihtuu hyväksynnäksi ja huolenpidoksi. Mikäli lapsena emme ole saaneet ilmaista normaaleja, kehitykseen kuuluvia aggression tunteitamme, tulemme nolatuksi, torjutuksi ja hylätyksi ja jäämme häpeän tunteemme kanssa yksin. Aikuinen ei ole kestänyt minua kaikkine puolineni vaan osa minusta on torjuttu vääränlaisena. Aggression torjuminen tuottaa vaikeuksia ihmissuhteisiin. Erilaisten tiedostamattomien strategioiden kautta ihmisellä on mahdollisuus tulla edes jollakin tapaa näkyväksi, mutta nuo strategiat peittävät alleen häpeävän minän eli sen puolen itsessämme, joka ei minussa ole tullut lapsena hyväksytyksi. Näin voi syntyä erilaisia minän puolia, jotka aktivoituvat ihmissuhteissa hylkäämisen pelon seurauksena.

Traumoja kokeneen lapsen on vaikeaa tunnistaa omia jäykkiä ja vahvoja suojautumismekanismejaan. Lapsi tarvitsee tuekseen aikuista, joka tunnistaa, sanoittaa ja säätelee ensin omia tunteitaan ja mallin kautta opettaa lapselle tärkeää mentalisoivaa tunnesäätelyn mallia. Tällöin myös aikuisen on oltava sinut omien, vaikeidenkin tunteidensa kanssa ja kyettävä reflektoimaan niitä ääneen perheessä. Mutta samalla aikuinen tunnistaa, sanoittaa ja kanssasäätelee lapsen tunteita ja vuorovaikutusstrategioita. Näin lapsella on mahdollisuus vähitellen luopua jäykistä itsesuojelun malleistaan ja oppia joustavaa vuorovaikutuksen säätelyä.

Suurperheen isänä Famile-valmennus oli minulle pysähtymisen ja vahvistumisen paikka. Arjessa on paljon vastuita ja velvollisuuksia. Muiden tarpeet menevät omien edelle, jolloin omien ajatusten kuunteleminen on välillä vaikeaa. Famile-valmennuksessa sain istua alas ja katsoa kaukaisuuteen sekä mahdollisuuden olla utelias omia tunteitani ja toimintatapojani kohtaan. Työntekijät kulkivat rinnallamme, kuuntelivat ja auttoivat sanoittamaan myös omaa epävarmuutta. Siitä tuli turvallinen ja toivorikas olo.

Työntekijät kulkivat rinnallamme, kuuntelivat ja auttoivat sanoittamaan myös omaa epävarmuutta.

Yhteisistä keskusteluista valmentajien kanssa jäi tunne, etten ole yksin kysymysteni kanssa. Minut ja perheeni kohdattiin myötätuntoisesti. Meitä kuunneltiin ja meihin haluttiin aidosti tutustua. Valmentajat eivät tulleet paikalle valmiiden vastausten kanssa, vaan ymmärrys perhehoitajuudesta muodostui teoreettisen tiedon, käytännön esimerkkien, työntekijöiden ammattitaidon ja läsnäolon kautta askel kerrallaan. Työntekijöillä riittää huumoria ja kaikesta voi puhua avoimesti

Tiedän, ettemme jää yksin.

Uskon, että jos meille joskus muuttaa huolenpitoa tarvitseva lapsi, olemme Familarin työntekijöiden kanssa jo niin tuttuja, että heiltä voi kysyä mitä vaan. Tiedän, ettemme jää yksin. Valmennus vahvisti myös näkemystä suunnitelmallisuuden merkityksestä perhehoidossa, mikä on minulle perheenisänä tärkeää. Saimme lisää ymmärrystä siitä, miten tärkeää on rauhallinen ja turvallinen arki lapselle. Valmennuksesta jäi olo, että meistä todella on tähän tehtävään, ja olo on luottavainen. Ymmärrän myös nyt, ettei perhehoitajaksi kasva yhdessä yössä, vaan siihen kasvetaan vähitellen ja opitaan koko ajan.

Perhehoidettavuuden arviointi on perhehoidon erityisosaamisen alue. Arviointiin kuuluu onnistunut perheiden rekrytointi, laadukas ennakko- ja jatkovalmennus, huolellinen perhehoidon tarkoituksenmukaisuuden arviointi ja tukitoimien huolellinen valitseminen ja ajoittaminen. Perhehoidettavuuden arviointi onkin vaativaa asiantuntijatyötä, johon tarvitaan huolellista perehtymistä perhehoidon erityiskysymyksiin.

Hyvinvointialueilla on vahva tahtotila perhehoidon kehittämiseen. Tyytyväisinä voimme todeta, että kustannustehokkain vaihtoehto on myös lapsen edun näkökulmasta inhimillisin vaihtoehto. Samalla näemme, kuinka tavallista arkea elävien potentiaalisten sijaisperheiden elämä on hektistä ja vaativaa mm. työn ja lasten harrastusten parissa. Miten siis saamme jatkossa varmistettua, että perhehoitajia riittää kaikille perhesijoitusta tarvitseville ja siitä hyötyville lapsille? Ennakkovalmennus on täynnä sekä ammatillisia että intuitiivisia valintoja, joiden kautta muodostuu juuri tietylle perheelle sopiva valmennuksen polku. Tärkeintä on panostaa innostavaan, mutta realistiseen rekrytointiin ja ennakkovalmentamiseen. Tarvitsemme perheitä, jotka alusta saakka ymmärtävät, millaiseen prosessiin he ovat lähtemässä. Perhehoitajien valmentajien haasteena on saada perheet riisumaan vaaleanpunaiset silmälasit silmiltään viemättä innostusta, iloa ja auttamisen halua tulevilta perhehoitajilta.

Sijoitusmuotoa- ja paikkaa valittaessa huomioon on otettava lapsen ja hänen vanhempiensa tarpeet ja toiveet, perhehoitajien resurssit ja valmiudet, tukitoimien saatavuus ja sopivuus lapselle ja perhehoitajille sekä näiden kaikkien osatekijöiden yhteensopivuus. Arviointi ei ole kiireessä tehtävä päätös siitä, sijoitetaanko lapsi perhehoitoon vai laitokseen vaan hienosyinen prosessi, jossa eri osapuolten tarpeita ja toiveita yhteensovitetaan huolellisesti ja monitoimijaisesti arvioiden. Eri osapuolten keskinäisen yhteistyön tukeminen on avain laadukkaaseen perhehoitoon. Valmistelutyö onkin se kaikkein merkittävin prosessin vaihe. Selkeä suunnitelma esimerkiksi lapsen vanhemmille tarjottavasta tuesta saattaa olla ratkaisevan tärkeää sijoituksen onnistumista ennustava tekijä. Toimivan yhteisvanhemmuuden kautta perhehoidossa voidaan keskittyä kuntouttavaan työhön lapsen kanssa.

Keskeistä on juuri oikean perheen löytäminen haavoittuvassa asemassa olevalle lapselle. Valmennuksen aikana tutustumme perheeseen, opimme ymmärtämään heidän kipupisteitään ja näin välttämään sijoitukset, joissa lapsen tarpeet ja perhehoitajien valmiudet eivät kohtaa. Vaatii sosiaalityöntekijältä rohkeutta olla sijoittamatta lapsi vapaana olevaan perheeseen, mikäli perhe ei lapsen tarpeisiin sovellu. Tämän vuoksi hyvinvointialueet tarvitsevat kumppanikseen palveluntuottajia, jotka täydentävät hyvinvointialueen omaa palveluntuotantoa valmentamalla ja tukemalla perhehoitajia vahvan osaamisen ja perhehoitoon erikoistumisen kautta.

Perhehoidon haasteiden kompleksisuus on lisääntynyt viimeisten vuosien aikana. Sijoitettavien lasten ja heidän vanhempiensa ongelmat ovat monimuotoistuneet, jolloin vaatimukset perhehoitoa kohtaan ovat kasvaneet. Sijaishuoltoon tulevilla lapsilla on usein vaikeita traumaattisia kokemuksia, joiden vakauttaminen vaatii pitkäjänteisyyttä ja monitoimijaista tukea. Kun tämän suhteuttaa palvelujen saatavuuden heikentymiseen, on meillä käsissämme iso haaste. Perhehoitajien osaaminen onkin aikaisempaa vahvemmin lapsen kuntoutumisen ja hyvinvoinnin avain. Terapeuttinen perhehoito ei ole terapiakäyntejä vaan arjen terapeuttista, korjaavaa vuorovaikutusta, jonka kautta lapsi uskaltaa sosiaalisesti liittyä ja tulla kohdatuksi omana itsenään.

Perhehoitajien valmentaminen ja tukeminen on vaativaa työtä, joka edellyttää paloa ja paneutumista sekä kykyä terapeuttiseen työskentelyyn perheiden kanssa. Perhehoitajat tarvitsevat rinnalla kulkemista ja kannustamista. He tarvitsevat psykoedukaatiota eli tietoa lapsen käytöksen takana olevista syistä ja keinoista tukea lapsen kuntoutumista. Mutta ennen kaikkea he tarvitsevat mahdollisuuksia tutkia omia tunnetason viestejään. Terapeuttinen tuki mahdollistuu luottamuksellisessa ja säännöllisesti toteutuvassa vuorovaikutuksessa perhehoidon työntekijän kanssa. Samalla perhehoitajan ja työntekijän välillä on oltava riittävä etäisyys, joka mahdollistaa arvioivan työotteen lapsen edun näkökulmasta. Tiimien monipuolinen asiantuntemus ja riittävät resurssit asettua perhehoitajien rinnalle on keino tukea perhehoitajien jaksamista arjen haasteissa ja näin edistää lapsen hyvinvointia. Haastava tilanne on kannustanut perhehoidon toimijoita terapeuttisen asiantuntemuksen syventämiseen ja osaamisen monipuolistamiseen. Samalla sijoitusprosesseja on kehitetty hyvinvointialueen resursseja optimoivaan suuntaan.

Perhehoidon erityisen osaamisen vahvistaminen, prosessien sujuvoittaminen ja perhehoidon laadun varmistaminen jo ennen sijoitusta ovat avaimia perhehoidon lisäämiseksi. Samalla ne ovat keskeisiä sijoitusten pysyvyyttä ennustavia tekijöitä. Perhehoidon kehittäminen vaatii rohkeutta, resursseja ja yhteistyötä yli organisaatiorajojen. Perhehoidettavuuden arviointia ja perhehoidon prosesseja kehittämällä ja yhtenäistämällä voidaan tukea HVA:n ja palveluntuottajien yhteistyötä ja mahdollistaa onnistuneet perhesijoitukset.

Kirjoittaja
Milla Höykinpuro
Sijaisperhekoordinaattori, Familar Perhehoitopalvelut
YTM sosiaalipsykologi, sosiaalityöntekijä
Traumapsykoterapeutti