Aamulla vaisto herättää, että yksi on nukkunut pommiin. Herättely ja pötköttelyä sohvalla. Suihku ja rauhallinen aamupala. Muiden herättelyä. Yhden kanssa koulun terveystarkastukseen. Puheluita, viestejä, Wilmaa ja huushollin siivous. Vielä pyykinpesua ja lounaaksi edellisen illan uuniomenoita. Lenkki koiran kanssa. Hetkeksi tukihenkilön hommiin (kuulemaan nuoren päättäneen lähteä sittenkin sosiaalialalle kosmetologi- tai kampaajakoulun sijaan, koska haluaa olla isona sellainen ku mä) ja kotiin tekemään kalasoppaa. Vähän kuljettamista (tällä kertaa vain ruokaa suoraan koulusta harrastukseen jäänelle) ja keiton ohelle tuoretta ruisleipää kaupasta hakemaan. Ruoan jälkeen mönkijällä ajamisen vahtimista ja lisää kuljetushommia ja iltallin teko yhden lapsen kanssa, välissä hetki mummolassa istumista, kahteen kertaan itse asiassa. Viimeisten kuljetusten jälkeen mustikkarahkaa (mustikkavihaajalle ananaksesta) iltapalaksi ja suihkuun patistelut. Ilokseni huomaan, että uusin tulokas syö hyvällä ruokahalulla keittoa ja rahkaa, vaikka viimeiset pari viikkoa syönyt lähinnä einespitsaa. Yhden kanssa ruotsinläksyt. Ite suihkuun ja sänkyyn. Muistan, että unohdin käydä kirjastossa. Väleissä kouluasioiden miettimistä, asioiden hoitamista, päivän kuulumisten vaihtoa, lääkärinvarausta. Ja paljon muuta sälää, mutta ei toimistoja, ei ruuhkassa istumista, ei kiirettä tai stressiä. Yksi päivä mun elämästä <3

– Elina (perhehoitaja)

Familarin sijaishuollon nuorille ja aikuisille tarjoutui syyskuun lopussa ainutlaatuinen tilaisuus. Saimme osallistua Suomen Nuorisopurjehtijoiden (Snupu) järjestämälle Hyvän Tuulen Purjehdukselle kuunari Helenalla. Vietimme viikonlopun Turun saaristossa purjehtien ja kauniista säästä nauttien.

Kuunari Helenalla kaikki pääsivät nostamaan ja laskemaan purjeita sekä ohjaamaan purjelaivaa. Kaikille lankesi myös ruuanlaitto- ja siivousvuoro. Niistäkin selvittiin yhteistyöllä enemmän kuin hienosti. Opimme reissussa muun muassa mikä on meisseli, dingi, lifeline ja puksprööti. Harjoittelimme pelastautumispuvun käyttöä, dingin ohjaamista sekä kastliinan heittoa.

Reissun parasta antia oli varmasti se, että nuoret saivat uusia hienoja kokemuksia, onnistumisia sekä uusia ystäviä. Kun yksi nuori kertoi, että: ”Tämä ei ollut sitä mitä kuvittelin, tämä oli paljon parempaa”, voi olla tyytyväinen, että jotain oleellista on todellakin saavutettu.

Ihan mahtavia, osaavia ja hauskoja nuoria meillä oli reissussa mukana! Todellakin nimensä veroinen Hyvän Tuulen Purjehdus! Kiitos kaikille nuorille, snupuille sekä Helenan miehistölle ja tietty Familarin aikuisille myös. Ja kiitos Helena, toivottavasti näemme uudelleen! ❤

– Hanna Vanhala (perheohjaaja, yhteisöpedagogi)

ps. Saamme lukea purjehduksesta vielä lisää, myös erään nuoren oman tarinan, seuraavasta Familar Uutiset-lehdestä!

”Hyvä PS-kustannuksen kirjailija” alkaa kustannusyhtiön kirje. Tähänkö sitä on tultu, lastensuojelun ytimen etsimisessä? Oikein kirjailija ja vieläpä kustannussopimus, joka pyydetään palauttamaan allekirjoitettuna. No, totuus on hieman vaatimattomampi, palaan siihen lopuksi. Mutta kirjoitusprosessi laittoi liikkeelle kysymyksen siitä, mikä on lastensuojelussa olennaisinta.

Familarin perhehoidon sosiaalityöntekijänä katson menneitä työvuosiani lempeästi, mutta myös tietyllä kriittisyydellä. Paljon on kasautunut arvokasta tietoa, mutta toivottavasti myös sydämen viisautta, jota ei voi kukaan opettaa. Pohdin vuosiani päihde- ja mielenterveystyössä, mikä oli nuorten aikuisten kanssa tehtävää jälkihuoltotyötä parhaimmillaan. Muistelen niitä nuoria aikuisia, joiden tukemiseen ei heidän vanhemmillaan ollut riittävästi voimavaroja, eikä lastensuojelukaan ollut kyennyt paikkaamaan vuosien kohtaamattomuutta. Nuorten tuen tarve ei ollut koskaan tullut riittävästi esille tai tukea oli tarjottu liian myöhään. Onneksi mukana oli yksi nuori, joka koki lastensuojelun olleen merkittävä tuki matkalla kohti aikuisuutta. Saan siitä edelleen toivoa. Nuorten kohtaaminen oli ilojen ja surujen jakamista; pöytälaatikkoon säilöttyjen perintäkirjeiden avaamista, lähetteen jonottamista psykiatrian osastolle ja pitkiä autoajeluja keskusteluyhteyden avaamiseksi. Ydin ei ollutkaan kaiken hyväksymisessä vaan nuoren historian ja kokemusten ymmärtämisessä.

Kymmenen vuotta kunnassa, lastensuojelun sosiaalityöntekijän työssä puolestaan avasivat silmäni lapsen edun määrittelyn vaikeudelle. Nyt ymmärrän paremmin yliopiston sosiaalipsykologian professoria, joka tutkimustensa perusteella totesi, että lapsuus on ihmisen elämän rankinta aikaa. Tuolloin olin eri mieltä, nyt kallistun kannattamaan hänen näkemyksiään. Lapsen asema aikuisten maailmassa on tasapainottelua aikuisten asettamien rajojen ja odotusten sekä oman tahdon ja toiveiden välillä. Toisaalta se on hämmennyksen aikaa, jolloin oman mielipiteen muodostaminen on sidoksissa ympäristön ristiriitaisiin arvoihin ja asenteisiin. Sosiaalityöntekijänä olen pohtinut paljon, kuinka ottaa huomioon lapsen mielipiteet ja toiveet, lisätä hänen osallisuuden kokemustaan asettamatta häntä liian suuriin saappaisiin ja vastuuseen tehdyistä päätöksistä. Tasapainoilu lapsen kannalta parhaan mahdollisen etsimiseksi on muodostunut työni ytimeksi.  

Ammattilaisinakin olemme kuitenkin ihmisiä ja inhimillisiä. Meillä on taipumus tehdä päätelmiä omiin ennakkokäsityksiimme nojaten jättäen huomiotta ne näkökulmat, jotka eivät omaa näkemystämme tue. Tarjoamme hyvää tarkoittavia neuvoja ja vaatimuksia tavalla, mikä saattaa edellyttää perheeltä koko kokemushistoriansa unohtamista ja heikentää heidän pystyvyyden kokemustaan. Saatamme antaa yhden huonon tai huolta herättävän kohtaamisen vaikuttaa tulkintoihimme lapsen ja perheen tilanteesta. Asemamme työntekijöinä jo itsessään tuottaa valtaan liittyvän epätasapainon, mikä väistämättä vaikuttaa lapsen ja perheen mahdollisuuteen ilmaista itseään vapaasti. Todellisuudessa teemme jatkuvasti ja paljon myös oikein. Kohtaamme lapsen ja perheiden rinnalla kriisejä ja suruja ja jaamme iloja onnistumisista. Puutumme perheen pyhimpään, vanhemmuuteen, annamme satuttaviakin lausuntoja, kadottamatta dialogia asiakkaan kanssa. Ytimessä olemme juuri silloin, kun kaikesta tästä huolimatta luottamuksellinen suhde säilyy. 

Perhehoidon sosiaalityöntekijänä pääsen katsomaan lastensuojelua aivan uudenlaisesta näkökulmasta. Onnekseni voin todeta, että tässä työssä minulla on aidosti aikaa pysähtyä pohtimaan lapsen historiaa ja sen vaikutusta lapsen persoonan kehitykseen, käytökseen ja hyvinvointiin. Voin rauhassa pohtia yhdessä lapsen, hänen vanhempiensa, sijaisperheen ja lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän kanssa lapsen etua. Minulla on mahdollisuus olla edistämässä sijaisperheen osaamista ja hyvinvointia. Saan tehdä töitä sijaisperheiden kanssa, jotka pitävät keskiössä lapsen edun ja kokemuksen ja palauttavat huomion ytimeen, silloinkin, kun se muilta ympärillä olevilta aikuisilta on karkaamassa.

Samalla näen ulkopuolisen silmin, kuinka mahdottomalla työkentällä lastensuojelun sosiaalityöntekijät työtään tekevät. Onnekseni ymmärrän heidän työnsä sisällön ja resurssit. Teen lapsen ja perheiden kanssa sitä työtä, johon kunnan sosiaalityöntekijöillä ei puuttuvien resurssien vuoksi ole mahdollisuutta, tarjoten samalla aivan erityistä perhehoidon osaamista. Samalla pidän lapsen hänen sosiaalityöntekijänsä mielessä muistuttamalla ajoittain lapsen olemassaolosta puhelulla tai postilla.

Ja kirjailijan uraani liittyen, olen ollut mukana kirjoittamassa artikkelia Lasten haastattelu lastensuojelussa -kirjaan yhdessä kahden sosiaalityöntekijäkollegani kanssa. Päädyimme kirjoittamaan kokemusperäisen artikkelin siitä, mitä lapsen haastattelu on silloin, kun tavoitteena on lapsen kuulumisten kysyminen ja suhteen luominen lapseen. Kirjassa eritellään toimivan haastattelun periaatteita ja kuvataan, millä tavalla lapsen haastatteluorientaatiot poikkeavat toisistaan riippuen haastattelutilanteen institutionaalisesta, rakenteisiin ja tehtäviin liittyvästä kontekstista ja tavoitteista. Kirjassa käydään läpi lapsen ikä- ja kehitystasoon liittyviä kysymyksiä sekä huomioidaan juuri lastensuojelussa asiakkaana olevan lapsen erityisyys. Kirja tarjoaa myös konkreettisia vinkkejä muutostyöhön lapsen kanssa. 

Suosittelen kirjaa kaikille, myös heille jotka lapsia kohtaavat varsinaisen lastensuojelun ulkopuolella kuten päiväkodeissa, kouluissa ja terveydenhuollossa. Kiitokset luottamuksesta kirjan toimittajille Tampereen yliopiston professorille Tarja Pösölle, jonka kanssa etsimme lastensuojelun ydintä toimiessani kunnan sosiaalityöntekijänä, sekä Lastensuojelun keskusliiton erityisasiantuntijalle Sauli Hyväriselle. Hienoa huomata, että käytännön työntekijöiden arvostus on tällä alalla huipussaan. Lastensuojelun ydintä kun ei löydy kirjoista, se löytyy vain kohtaamalla. Toivon, että säilytän kykyni pysähtyä, kyseenalaistaa omat toimintatapani ja käsitykseni, kykyni etsiä työni ja koko lastensuojelun ydintä. Vaikka päämäärä on arvokkain, on myös matka antoisa, tässäkin asiassa. Jatkan siis lastensuojelun ytimen etsimistä sosiaalityöntekijänä. Kirjailijan urani saattaa jäädä lyhyeksi, mutta antoisaksi!

– Milla Höykinpuro (sosiaalipsykologi, sosiaalityöntekijä YTM)

Olemme sijaisperheenä vielä melko tuore ja perheeseemme sijoitettu lapsi tuli meille hieman eri tavalla kuin ehkä yleensä. Emme ehtineet valmistautua kovin pitkään ja paljon käytännön asioita piti hoitaa kiireellä. Vasta nyt, kun kaikki alun hässäkkä on hoidettu, ollaan selvitty alun jännityksestä ja todettu että voimme kumota monet turhaan maalaillut uhkakuvat, voimme todeta miten onnellisia olemme!

Meillä on nykyään vielä ihanampi perhe. Biologiset lapsemme ovat sopeutuneet, hekin ovat oppineet, että tämä meidän tapaamme kasvattaa perhettä on rikkaus ja etuoikeus.

Voi toki olla, että meillä on ollut poikkeuksellisen helppoa. Mutta mitäpä siitä, osaamme arvostaa sitä ja olen varma että onnemme on näkyvä myös lapsille ja koskettaa myös heitä.

Koti on pysynyt kotina, turvallisuus on säilynyt ennallaan ja arki sujuu. Toki likaisten sukkien määrä on myös lisääntynyt, mutta se on pieni pisara tässä valtamerellisessä määrässä onnea ja iloa 🙂

– Maria (Perhehoitaja)

#AjoissaKotiin
#minustakosijaisvanhempi #turvallisuustuntuusydämessä

Tämä kesä on ollut kaunis ja lämmin. Tänään olen herännyt jo aikaisin mieheni töihin lähdön ääniin ja nuorimmaisen aamuleikkeihin. Nyt istun aamuauringossa mökkilaiturilla ja katselen tyyntä järveä. Aurinko lämmittää ihanasti selkääni. Koira ja lapset kiiruhtavat laiturille seurakseni, pulahdamme aamu-uinnille vanhemman poikani kanssa. Koira vahtii meitä laiturilta, haukkuu ja haukkaa vettä. Vesi on uskomattoman lämmintä, myöhemmin päivällä kun aurinko porottaa, vesi ei tunnu edes viilentävän kuumaa ihoa.

Nyt on rauhallista, hetken päästä ehkä ei. Syön aamiaista äitini kanssa terassilla. Sitten tiskaamme yhdessä talon takana. Mitähän muuta tänään tehtäisiin? Yritän houkutella vanhemman poikani ulos mökistä, kiellän pelaamisen, hän alkaa katsomaan videota. Kiellän videon katselun ja pyydän ulos.

Kun kaikki ovat uimassa, myöhemmin päivällä, huomaan kuinka nuorimmainen uskaltaa kahlata jo kainaloihinsa asti vedessä. Hienoa! Todellinen edistysaskel hänelle. Syksyllä voisi katsoa uimakoulua hänelle lähi uimahallista, ehkä ensi kesänä hän jo osaisi uida muutakin kuin käsipohjaa.

Käyn soutelemassa lapsien kanssa, koirakin tahtoo mukaan, ui veneen perässä kun olemme lähdössä rannasta. Vanhempi poika haluaa että laitan sähkömoottorin päälle ja vedän häntä veneen perässä uimapatjalla. Nuorimmainenkin haluaa, mitä isot edellä…en tietenkään anna, kun hän ei osaa uida. Vauhti ei päätä huimaa. Nuorimmainen haluaa ohjata venettä, menemme ympyrää.

Päivä soljuu eteenpäin, leikitään rannalla, uidaan, rakennetaan maja nurmikolle ja syödään mehujäitä. This is life! Nuorimmainen huutaa vanhempaa poikaa katsomaan kuinka hän osaa keinua, ottaa vauhtia ihan itse. Keinuvuorosta syntyy kinaa. ”Äiti” kaikuu ulkona ja sisällä monen monta kertaa päivän aikana.

Illalla tietysti saunotaan, nuorimmainen malttaa olla saunassa niin kauan kuin hänen pillimehunsa on juotu. Sänkyyn menosta ei tarvitse onneksi keskustella sen kummemmin, hampaidenpesusta kyllä. Aurinko ja ulkoilma on tehnyt tehtävänsä ja lapsi nukahtaa hetkessä.

Vanhemman poikani kanssa arvomme katsotaanko tänä iltana telkasta Huvila ja Huussi uusintoja vai Simpsoneita. Lopulta molempia. Ennen kuin itse menen nukkumaan, tarkastan vielä nuorimmaisen repun vaihtovaatteet, huomenna ajamme tapaamaan biologista äitiä.

– Sanna (Perhehoitaja)

#AjoissaKotiin #minustakosijaisvanhempi #turvallisuustuntuusydämessä

Sijaishuollossa olevien lasten traumatisoituminen liittyy usein epäjohdonmukaiseen kasvatukseen, kaltoinkohteluun ja hoidon laiminlyöntiin ennen huostaanottoa. Olennaista traumatisoituneen lapsen hoidossa on vakauttaminen ja turvallisuuden tunteen lisääminen. Arki on syytä rakentaa ennakoitavaksi ja aikuisten on toimittava johdonmukaisesti. Turvallisuudentunnetta voidaan lisätä monilla käytännön ratkaisuilla, yksinkertaisimmillaan yövalolla.

Traumatisoituneen lapsen yhteys omiin tunteisiin saattaa olla kadonnut. Lapsi voi kokea ahdistusta ja pelkoja. Lapselle täytyy voida tarjota mahdollisuuksia tuntea tunteitaan turvallisesti. Lapsen tunteet otetaan vastaan rauhallisesti, tunteita ja tilanteita sanoitetaan lapselle ääneen arjessa. Näin lapsi voi rakentaa yhteyden tunteisiinsa uudelleen aikuisen avulla. Järkeily ei välttämättä auta lasta, jos lapsi reagoi aivojen primitiivisemmillä osilla. Tällöin perhehoitajat voivat reagoida ymmärtävällä suhtautumisella, vaikka lapsen reaktio olisi tilanteeseen nähden sopimaton. Hyväksyvä läsnäolo vie traumatisoituneen lapsen kanssa usein pidemmälle kuin tuhat sanaa, kehotusta tai kieltoa. Eivät sanat kiellettyjä ole, ne vain kannattaa valita harkiten.

Lapsi ei välttämättä hermostollisesti kykene rauhoittamaan itseään, ei hallitse tunteitaan ja impulssejaan eikä osaa tulkita ympäristöään oikein; lapsi saattaa tehdä vääriä tulkintoja ihmisistä ja tilanteista, sillä ei osaa tulkita oikein muiden kasvojen ilmeitä. Siksi ihmissuhteissa on usein vaikeutta. Lapsi saattaa kokea uhkaa, vaikka sitä ei kohdistu häneen, tai saattaa olla tunnistamatta todellista uhkaa. Myös äärikokemusten hakeminen voi olla lapsen kannalta mielekästä, kun hermoston muutosten vuoksi ”mikään ei tunnu miltään”. Pitkään jatkunut stressi heikentää muistia ja kognitioita. Lapsen pysähtyessä ja hiljentyessä uhkat saattavat nousta lapsen sisäisestä maailmasta, jolloin yksin jäämisen hetkiin voidaan tarvita keinoja itsensä rauhoittamiseen tai stimuloimiseen, ettei ahdistus tai pelko kasva sietämättömäksi ja pakota lasta hakemaan siihen helpotusta tuhoavalla tavalla.

Perhehoitajien on hyödyllistä nähdä lapsen oireet selviytymisstrategioina, jolloin niihin on helpompi suhtautua rakentavasti. Ehkä lapsi on selviytynyt näinkin hyvin tähän saakka näiden strategioiden avulla. Tästä lähtökohdasta lasta voidaan pikku hiljaa auttaa kehittämään niiden tilalle toimivampia keinoja. Yksi keino tähän puolestaan voi olla lähestyä lapsen pulmia taitojen näkökulmasta; mitä taitoja lapsen täytyy vielä oppia, että selviytyy hankalista tilanteista.

Yksi perhehoitajien keskeinen tehtävä on toivon ja toiveikkuuden ylläpitäminen. Traumatisoituneen lapsen kohdalla se tarkoittaa toiveikkuutta sen suhteen, että omaa kehoa, tunteita ja reaktiota on mahdollista ajan kanssa saada paremmin hallintaan.

– Minttu Tarkiainen (sosiaaliohjaaja, sosionomi YAMK, ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti)

Tämä kysymys saattaa käydä monenkin mielessä elämän varrella. Samalla kysymys pitää yleensä sisällään monia mietintöjä. Mitä perhehoitajuuteen oikeasti tarvitaan? Mitä kaikkea pitää osata? Mahtuisiko kotiimme vielä lapsia? Olemmeko tarpeeksi hyviä tai oikeanlaisia? Pieni epävarmuus voi positiivisella tavalla kertoa siitä, että suhtautuu asiaan vakavasti ja haluaa lapselle tai lapsille aidosti parasta. Jotkut erittäin hyvin perhehoitajiksi sopivat perheet miettivät näitä kysymyksiä jopa vuosia. Siksi tämä blogi-kirjoitus käsitteleekin tällä kertaa perhehoitajaksi ryhtymistä ja sen edellytyksiä. Samalla haluan kannustaa viemään ajatuksia rohkeasti teoiksi, sillä jokainen lastensuojelun sijaisperhe on perhettä tarvitseville lapsille tärkeä ja tarpeellinen. 

Kun tutustumme uuteen perheeseen, käymme ensin alustavasti läpi sitä, mitä perhehoitajalta edellytämme ja mitkä ovat ne syyt ja toiveet, joiden vuoksi perhe haluaisi sijaisperheeksi. Lähtökohtana on se, että perheen oman elämän ja esimerkiksi parisuhteen pitää olla vakiintunut ja turvallinen. On oltava aikaa ja aitoa kiinnostusta paneutua uuden perheenjäsenen tarpeisiin ja tukea häntä elämässä eteenpäin. Pitkäaikaisessa sijoituksessa sitoutumista tarvitaan lapsen iästä riippuen vuosiksi tai jopa vuosikymmeniksi, lyhytaikaisissa sijoituksissa lapset voivat asua perheessä lyhyemmän aikaa ja vaihtua useammin. 

Monenlaiset perheet voivat olla hyviä sijaisperheitä. Ei ole olemassa yhtä täydellistä kaikille lapsille sopivaa malliperhettä vaan tärkeintä on löytää juuri tietylle lapselle tai sisaruksille sopiva perhe. Tällöin iso tai pieni perhekoko, kaupunki tai maaseutu, perheen rauhallisuus tai aktiivisuus, kulttuuri- tai uskontotausta, toive kodin tarjoamisesta pikkulapselle tai nuorelle, perheen eläimet tai mahdolliset allergiat, ovat kaikki asioita, jotka punnitaan suhteessa lapsen tarpeisiin, miettien hänelle parasta ratkaisua. Monenlaiset lapset tarvitsevat ehdottomasti myös monenlaisia perheitä. 

On myös asioita, jotka estävät perhehoitajuuden. Perheessä ei luonnollisesti saa olla esimerkiksi päihdeongelmaa, väkivaltaisuutta tai esimerkiksi mielenterveysongelmia. Myös talouden ja asuinympäristön tulee olla kunnossa. Vaikka perhehoitajuudesta maksetaan palkkiota ja kulukorvausta, mikä mahdollistaa päätoimisen lapsen kanssa kotona olemisen, ei myöskään raha saa olla syy lasten ottamiseen. Lisäksi perhehoitajan pitää olla valmis tekemään lapsen asioissa yhteistyötä ja toimimaan kasvatuskumppanuudessa hänen vanhempiensa ja läheistensä, viranomaisten, Familarin työntekijöiden ja muiden verkostojen kanssa. Jos perheessä on juuri ollut hyvin isoja muutoksia, voi olla hyvä odottaa vielä hetki ja palata asiaan kun tilanne on tasaantunut. On tärkeää, että lapselle on nykyhetkessä tilaa ja voimavaroja. 

Kun tutustumme uuteen perheeseen, sisältää tämä vaihe ja perheen valmennus useita tapaamisia ja puhelinsoittoja. Osa tapaamisista tapahtuu kodeissa, osa esimerkiksi ryhmämuotoisesti toimistollamme. Koko moniammatillinen tiimimme ajelee jatkuvasti satoja kilometrejä nähden ja tavaten erilaisia koteja ja perheitä. Kuulemme alusta alkaen niitä odotuksia ja toiveita, joiden kanssa perheet toimintaan lähtevät. Samalla käymme yhdessä perheen kanssa pohdintaa siitä, voisiko heistä tulla sellainen sijaisperhe, joka pystyisi sekä tarjoamaan lapselle tai lapsille hyvän kodin että myös itse nauttisi perhehoitajuudesta kaikkine sen iloineen ja suruineen. Familarin perhehoitajille kehitetty Famile-valmennusantaa realistisen kuvan perhehoitajuudesta ja sisältää paljon sitä tietoa ja ymmärrystä, jonka avulla lapsi on helpompi ottaa onnistuneesti osaksi perhettä.

Hyvinvoivat perheet jakavat tätä hyvää myös perheeseen sijoitetuille lapsille. Esimerkiksi tavallisesta arjesta nauttiminen, perheenjäsenten välinen turvallinen vuorovaikutus, avoimuus ja perheen sisäinen huumori ovat ominaisuuksia, jotka antavat valtavan hyviä lähtökohtia monelle ihan tavalliselle perheelle toimia sijaisperheenä. Me Familarilla kerromme mielellämme lisää ja kuljemme mukana tukien sijaisperheitä sekä ennakkovalmennuksen että koko lapsen sijoituksenajan. Sijaisperheeksi ryhtyminen voi olla mahdollisuus muuttaa vielä tuntemattoman lapsen koko elämä.

– Hanna Lappi (palvelupäällikkö, sosiaalityöntekijä YTM)