Tämä kysymys saattaa käydä monenkin mielessä elämän varrella. Samalla kysymys pitää yleensä sisällään monia mietintöjä. Mitä perhehoitajuuteen oikeasti tarvitaan? Mitä kaikkea pitää osata? Mahtuisiko kotiimme vielä lapsia? Olemmeko tarpeeksi hyviä tai oikeanlaisia? Pieni epävarmuus voi positiivisella tavalla kertoa siitä, että suhtautuu asiaan vakavasti ja haluaa lapselle tai lapsille aidosti parasta. Jotkut erittäin hyvin perhehoitajiksi sopivat perheet miettivät näitä kysymyksiä jopa vuosia. Siksi tämä blogi-kirjoitus käsitteleekin tällä kertaa perhehoitajaksi ryhtymistä ja sen edellytyksiä. Samalla haluan kannustaa viemään ajatuksia rohkeasti teoiksi, sillä jokainen lastensuojelun sijaisperhe on perhettä tarvitseville lapsille tärkeä ja tarpeellinen. 

Kun tutustumme uuteen perheeseen, käymme ensin alustavasti läpi sitä, mitä perhehoitajalta edellytämme ja mitkä ovat ne syyt ja toiveet, joiden vuoksi perhe haluaisi sijaisperheeksi. Lähtökohtana on se, että perheen oman elämän ja esimerkiksi parisuhteen pitää olla vakiintunut ja turvallinen. On oltava aikaa ja aitoa kiinnostusta paneutua uuden perheenjäsenen tarpeisiin ja tukea häntä elämässä eteenpäin. Pitkäaikaisessa sijoituksessa sitoutumista tarvitaan lapsen iästä riippuen vuosiksi tai jopa vuosikymmeniksi, lyhytaikaisissa sijoituksissa lapset voivat asua perheessä lyhyemmän aikaa ja vaihtua useammin. 

Monenlaiset perheet voivat olla hyviä sijaisperheitä. Ei ole olemassa yhtä täydellistä kaikille lapsille sopivaa malliperhettä vaan tärkeintä on löytää juuri tietylle lapselle tai sisaruksille sopiva perhe. Tällöin iso tai pieni perhekoko, kaupunki tai maaseutu, perheen rauhallisuus tai aktiivisuus, kulttuuri- tai uskontotausta, toive kodin tarjoamisesta pikkulapselle tai nuorelle, perheen eläimet tai mahdolliset allergiat, ovat kaikki asioita, jotka punnitaan suhteessa lapsen tarpeisiin, miettien hänelle parasta ratkaisua. Monenlaiset lapset tarvitsevat ehdottomasti myös monenlaisia perheitä. 

On myös asioita, jotka estävät perhehoitajuuden. Perheessä ei luonnollisesti saa olla esimerkiksi päihdeongelmaa, väkivaltaisuutta tai esimerkiksi mielenterveysongelmia. Myös talouden ja asuinympäristön tulee olla kunnossa. Vaikka perhehoitajuudesta maksetaan palkkiota ja kulukorvausta, mikä mahdollistaa päätoimisen lapsen kanssa kotona olemisen, ei myöskään raha saa olla syy lasten ottamiseen. Lisäksi perhehoitajan pitää olla valmis tekemään lapsen asioissa yhteistyötä ja toimimaan kasvatuskumppanuudessa hänen vanhempiensa ja läheistensä, viranomaisten, Familarin työntekijöiden ja muiden verkostojen kanssa. Jos perheessä on juuri ollut hyvin isoja muutoksia, voi olla hyvä odottaa vielä hetki ja palata asiaan kun tilanne on tasaantunut. On tärkeää, että lapselle on nykyhetkessä tilaa ja voimavaroja. 

Kun tutustumme uuteen perheeseen, sisältää tämä vaihe ja perheen valmennus useita tapaamisia ja puhelinsoittoja. Osa tapaamisista tapahtuu kodeissa, osa esimerkiksi ryhmämuotoisesti toimistollamme. Koko moniammatillinen tiimimme ajelee jatkuvasti satoja kilometrejä nähden ja tavaten erilaisia koteja ja perheitä. Kuulemme alusta alkaen niitä odotuksia ja toiveita, joiden kanssa perheet toimintaan lähtevät. Samalla käymme yhdessä perheen kanssa pohdintaa siitä, voisiko heistä tulla sellainen sijaisperhe, joka pystyisi sekä tarjoamaan lapselle tai lapsille hyvän kodin että myös itse nauttisi perhehoitajuudesta kaikkine sen iloineen ja suruineen. Familarin perhehoitajille kehitetty Famile-valmennusantaa realistisen kuvan perhehoitajuudesta ja sisältää paljon sitä tietoa ja ymmärrystä, jonka avulla lapsi on helpompi ottaa onnistuneesti osaksi perhettä.

Hyvinvoivat perheet jakavat tätä hyvää myös perheeseen sijoitetuille lapsille. Esimerkiksi tavallisesta arjesta nauttiminen, perheenjäsenten välinen turvallinen vuorovaikutus, avoimuus ja perheen sisäinen huumori ovat ominaisuuksia, jotka antavat valtavan hyviä lähtökohtia monelle ihan tavalliselle perheelle toimia sijaisperheenä. Me Familarilla kerromme mielellämme lisää ja kuljemme mukana tukien sijaisperheitä sekä ennakkovalmennuksen että koko lapsen sijoituksenajan. Sijaisperheeksi ryhtyminen voi olla mahdollisuus muuttaa vielä tuntemattoman lapsen koko elämä.

– Hanna Lappi (palvelupäällikkö, sosiaalityöntekijä YTM)

Tässä blogissa palaamme vielä Uudenmaan perhehoidon kesäiselle päiväleirille. Kokoonnuimme 5.6 isolla lasten, nuorten ja aikuisten porukalla Hotelli Nuuksioon viettämään päivää vertaistuen, kokemusasiantuntijuuden, yhdessä kehittämisen ja kaikista tärkeimmän eli yhdessä touhuamisen ja jutustelun merkeissä. Lasten omista ryhmistä kirjoitinkin jo 15.6.2018 julkaistussa blogissa, joka kannattaa ehdottomasti lukaista, ellet ole vielä ehtinyt. Jutun ihaninta antia ovat lasten omat kommentit ja kertomukset. Tässä jutussa kerron vanhemmille järjestetystä ohjelmasta ja perheiden yhteisestä toiminnasta. 

Vanhempien päivä alkoi tiedotuksellisella osuudella, jossa käytiin perhehoitajien toiveesta läpi Familar perhehoidon organisaatiota ja erityisesti Uudenmaan tiimin työntekijöitä ja rooleja. Tämän jälkeen meillä oli pieni tutustumisleikki, jossa jokaiselle perhehoitajalle jaettiin palanen postikortista. Heidän tehtävänsä oli koota postikortti ja muodostaa tällä tavoin ryhmä. Ryhmässä ehdittiin jutustella kuulumisista hetken aikaa, vaikka tuntuikin, että juttua olisi riittänyt vaikka kuinka pitkään 🙂 Tutustumisen jälkeen kerroin keväällä startanneista perhehoitajien kehittäjäryhmistä yhdessä ensimmäisiin ryhmiin osallistuneiden kanssa. Ryhmään osallistuneet perhehoitajat olivat ehdottomasti sen kannalla, että yhdessä kehittämistä kannattaa jatkaa ja että kutsun saaneiden kannattaa ryhmiin osallistua. Kerroin vielä, että ryhmät pidetään pieninä, jotta jokaisella osallistujalla olisi tilaa tuoda esille mielipiteensä ja että jokainen Familarin perhehoitaja tullaan kutsumaan ryhmään omalla vuorollaan. Aamupäivä hujahti nopeasti ja puoli kahdentoista maissa vanhemmat kävivät keräämässä omat lapsensa lounaalle.

Lounaan jälkeen Elina Piirainen (perhehoitaja, terapia-opiskelija) ohjasi perhehoitajille vertaistukiryhmän, jonka aiheena oli perhehoidon odotukset ja todellisuus. Elina on jo aikaisemmin käynyt pitämässä yhden ryhmätyönohjauksen perhehoitajillemme ja sai jo tällöin valtavasti kehuja. Elina kertoi vertaistukiosuudesta, että alussa hän toi esille niitä tuntemuksiaan ja odotuksiaan, joita hänellä oli noussut pintaan ensimmäisen sijoitetun lapsen kohdalla, ja miten todellisuus ei ollutkaan ihan sitä mitä hän oli etukäteen kuvitellut. Elina kertoi, että toiset perhehoitajista olivat lähteneet mukaan pohtimaan tätä aihetta. Lisäksi ryhmässä oli keskusteltu perheytymisestä ja siitä, miten sijaisperheiden biologiset lapset ovat ottaneet vastaan uudet tulokkaat, hieman keskustelu oli rönsyillyt myös lasten ja vanhempien tapaamiskuvioihin sekä yhteistyöhön syntymäsuvun kanssa. Elinan mukaan oli hienoa, että ryhmässä oli mukana sekä pitkään toimineita sijaisperheitä että suhteellisen tuoreita perheitä ja hänelle oli jäänyt porukasta hyvä olo. Ryhmän lopuksi Elina oli pyytänyt jokaista halukasta kertomaan millä voimavaroilla tätä työtä jaksetaan tehdä. Esille nousivat esimerkiksi periksi ei anneta-asenne, huumori, omat harrastukset sekä vertaistuki.

Pyysimme perhehoitajilta palautetta leirin sisällöstä, tilojen sopivuudesta, leirin vetäjien osaamisesta, sitä saivatko perhehoitajat leirillä uutta tietoa tai mielenkiintoista sisältöä arkeen ja vastasiko leiri tavoitteeseen vertaistuen jakamisesta. Melkein kaikki perhehoitajat olivat sitä mieltä, että leiri onnistui erinomaisesti tai hyvin. Palautekyselyssä pyysimme myös avoimia vastauksia kysymykseen: ”Miten koet hyötyneesi leirille osallistumisesta?” ja saimme seuraavia vastauksia:

”Elina Piiraisen puheenvuoro ja keskustelun ohjaaminen oli erinomainen! Vertaiskeskustelu tärkeää”,

”Kiva että pystyi koko perheenä osallistumaan 🙂 ”

”Oli kiva vaihtaa maisemaa ja kun lapset sai leikkiä vertaistensa kanssa. Sain vertaistukea”

”Vertaistuki, dialogisuus, ajatusten ja tunteiden jakaminen / purkaminen”

”Kiva maiseman vaihdos!”

”Vertaistuki palkitsee aina”

Kehitettäviä asioita leirissä olivat perhehoitajien mukaan, että vertaistuelliselle keskustelulle olisi tarvittu vielä enemmän aikaa, että yhteistoiminnallisuutta ja sijaisvanhempien keskinäistä tekemistä olisi ollut enemmän ja että vertaistukiryhmässä jakaannuttaisiin myös pienempiin porukoihin sekä ”erotettaisiin” pariskunnat, jotta kaikki saisivat varmasti suunvuoron. Nämä ideat otamme varmasti tulevaisuudessa huomioon. Me työntekijät saimme palautteissa aivan ihania terveisiä perhehoitajilta: ”Jatkakaa samaan malliin 🙂 ”, ”Olette ihania ja osaavia kaikki <3 ” ja ”Hyvää kesää, kiitos!”. Vähintäänkin nämä terveiset ja kiitokset voisimme palauttaa meidän arvokkaille perhehoitajille!

Päivä ei suinkaan päättynyt aikuisten oman ohjelmaan päättymiseen ja sen jälkeen nautittuun ihanaan välipala buffaan. Seuraavana oli vuorossa rastirata, jolla kierrettiin perheittäin. Tehtäviä olivat saappaanheitto, sukkulaviesti, solmuleikki, kottikärrykävely ja tölkkien kaato hernepusseilla. Perheenjäsenten yhteinen ilo ja toistensa tsemppaaminen ei olisi voinut olla parempaa. Lasten kannustaessa aikuisetkin uskaltautuivat esimerkiksi kottikärryajeluun, vaikka se hieman heitä jännittikin. Suloisimpia osallistujia oli 2-vuotias poika, joka teki oma-aloitteisesti kaikki samat jutut kuin isommatkin ja yllätti siinä meistä jokaisen 🙂

Päivän viimeiset tunnit vietettiin rantasaunalla saunoen sekä järvessä uiden ja hotellin allasosastoa hyödyntäen. Kodalla paistettiin vielä makkaraa ja vaahtokarkkeja, joita meille olikin varattu valtava määrä. Lapsilla riitti vieläkin virtaa ja kodan ympärillä metsässä käytiin hippaa. Kodassa oli mukavan tyytyväinen tunnelma ja iloinen juttelu jatkui. Kansallispuiston rauhoittava ja rentouttava tunnelma antoi varmasti osaltaan voimaa kaikille meistä. Kodalta perheet lähtivät pikkuhiljaa omassa tahdissaan kotia kohti ja voisin veikata, että autoissa istui väsyneitä mutta onnellisia pieniä ja isoja ihmisiä. Ensi kesänä kokoonnumme varmasti jälleen leiripäivän merkeissä, niin tärkeäksi ja mukavaksi päivä koettiin. Tätä ennen on toki vielä paljon kaikkea muuta tiedossa syksyn, talven ja kevään mittaan. Mutta ei mennä siihen vielä vaan nautitaan ensin päivä kerrallaan sekä kesän auringosta että virkistävistä sateista! 🙂

– Sanna Savilahti (kehityspäällikkö, sosiaalityöntekijä YTM)

Järjestimme tiistaina 5.6 Uudenmaan sijaisperheille kesäleiripäivän ihanissa kansallispuisto- maisemissa Hotelli Nuuksiossa. Päivään osallistui 11 perhettä mikä tarkoitti yli neljääkymmentä lasta ja pariakymmentä vanhempaa. Todella hieno määrä varsinkin kun virkistyspäivä järjestettiin nyt uudenlaisella ohjelmalla ja uudessa paikassa. Tässä blogissa kerron lapsille ja nuorille päivän aikana järjestetystä vertaistukitoiminnasta ja toisessa kesäkuun aikana julkaistavassa jutussa aikuisten omasta ohjelmasta sekä perheiden yhteisistä puuhista.

Leiripäivä alkoi terveellisellä ja maittavalla aamupalalla, jonka jälkeen kokoonnuimme koko porukalla hotellin takkahuoneeseen. Ellimari ja Laura kertoivat tärkeimmät ohjeistukset päivään liittyen, jonka jälkeen lapset jaettiin iän mukaan kolmeen ryhmään. Sonja, Sanni ja Mia ottivat mukaansa kaikista pienimmät, Ellimari ja Laura lähtivät touhuamaan kouluikäisten kanssa ja teinit kuuluivat Katrin ryhmään.

Alle kouluikäisten ryhmä kokoontui huoneessa nimeltä Joutsen. Aluksi aikuiset kertoivat, että lapsia yhdistää se, että he ovat joko muuttaneet toiseen perheeseen tai heidän perheeseensä on muuttanut uusia lapsia. Kun iltapäivällä vierailin ryhmässä ja kysyin mitä kaikkea lapset olivat tehneet, vastaus oli: ”Kaikkee!”. Lapset maalasivat vesiväreillä ja yksi tytöistä teki todella tarkkaa työtä maalaten erivärisiä raitoja. Tyttö halusi kertoa, että hänellä on kotona huulipunaa ja pinkkiä hiusväriä. Muovailuvaha oli kovassa käytössä ja etenkin eräs pojista oli alkanut leipurimestariksi tehden erilaisia herkkuja. Yksi poika kertoi piirtäneensä, mutta ei enää muistanut mitä, kun välissä oli ehtinyt tapahtua niin paljon kaikenlaista muuta. Kaksi samassa perheessä asuvaa tyttöä alkoivat remontoida leikkityökaluilla kerrostaloa. Kun kysyin missä kerrostalo oli, tytöt vastasivat, että ”No tietenkin Porvoossa”. Kun yksi ryhmän pojista oli myös kiinnostunut työkaluista, tytöt pyysivät hänet heti samaan leikkiin mukaan ja ohjeistivat, että ensin otetaan vanhat ruuvit pois.

Sirkusleikistä lapset kertoivat heti vanhemmilleen, kun tapasivat heitä lounastauolla. Lapset ja aikuiset heiluttivat yhdessä isoa, sirkusteltan väreissä olevaa leikkivarjoa ja yhteisestä sopimuksesta juoksivat kaikki sen alle, tämä jaksoi naurattaa. Lisäksi lapset ja aikuiset yrittivät yhteistyöllä saada pallon pysymään varjon päällä. Lounaan jälkeen lapset kokoontuivat patjan päälle lattialle ja tuoleille istumaan ja Sonja kertoi heille Pesäpuun tarinan Kun maasta sataa vettä. Tarinassa ketunpoikanen saa uuden kodin ilves-perheen luota. Tarinassa kerrotaan sekä ketunpoikasen että sijaissisarukseksi alkavan pikkuilveksen tunteista ja siitä kuinka niistä on hyvä puhua. Lapset kuuntelivat tarinaa kukin omalla tavallaan, toiset hartaan keskittyneesti, toiset samaan aikaan touhuten omia juttujaan J Yksi tytöistä kertoi, että oli ollut kiva päästä kesälomalle päiväkodista ja että syksyllä hän oli menossa jo eskariin. Kesäloma olikin kiva aloittaa leiripäivällä.

Koulu-ikäisten ryhmässä, Vaahtera-huoneessa vieraili Ellimarin ja Lauran apuna Pesäpuun salapoliisi Mäyrä. Mäyrä kertoi ryhmän alussa lapsille oman tarinansa siitä kuinka hän oli muuttanut oman perheensä luota karhujen perheeseen. Mäyrä sanoi myös, että hän tutustuisi mielellään ryhmässä oleviin lapsiin ja pyysi lapsia tekemään tehtäviä, joiden avulla tämä voisi olla helpompaa. Tehtävien teemana oli tällä kertaa ”Olen hyvä tyyppi”. Lapset kertoivat minulle, että Mäyrä on johtava salapoliisi ja he Mäyrän apureina myös salapoliiseja ja että he olivat saaneet keksiä itselleen salapoliisi-nimet. Muutama tyttö kertoi, että Mäyrä oli kiva tyyppi ja että he olisivat halunneet tavata myös Mäyrän karhuperheen.

Lapsista oli hauskaa kun kerroin heille tekeväni hieman toimittajan työtä ja että haastattelen heitä. Kaksi tytöistä innostui valtavasti kertomaan lisää päivän ohjelmasta. Aluksi lapset olivat leikkineet hämähäkki-leikkiä eli heitelleet lankakerää toisilleen samalla tutustuen. Sitten he olivat kokeilleet leikkivarjoa siten, että toiset heiluttivat varjoa ja toiset menivät sen alle, vuoroja oli vaihdeltu. Eräs toinen pöytäryhmällinen lapsia kertoi, että he olivat askarrelleet rasiat, joiden sisälle he voisivat laittaa ystäviään. Mahdollisen hämmästyneen ilmeeni jälkeen lapset korjasivat, että rasiaan oli tarkoitus kerätä ystäviltä positiivisia kommentteja heistä itsestään. Lapset kertoivat myös, että halutessaan rasiaan oli saanut kirjoittaa esimerkiksi kaikkien perheenjäsenten nimet.

Kouluikäiset kertoivat myös muita kuulumisiaan. Eräät sisarukset kertoivat jo käyneensä järvessä uimassa. Yhden minulle tutun pojan kanssa heitimme ylävitoset, kun muistimme, että kuuntelemme molemmat räppiä. Yksi tyttö kertoi, että perhe oli juuri hankkinut pupu-siskokset. Tyttö kertoi, että välillä pupujen välille syntyi riitoja ja että lapset ja vanhemmat olivat auttaneet pupuja pääsemään niistä yli. Kiva tarina siitä minkälaisia juttuja voi oppia toisaalta eläinten kanssa ja toisaalta miten yhdessä pienet kinatkin saadaan selviämään.

Lounaasta lasten kommentit olivat hieman vaihtelevia, toisille oli maistunut kaikki, toiset olivat tykänneet lämpimästä ruuasta, mutta eivät salaattipöydästä, vesimeloni vaikutti olevan monen herkkua. Yhtään negatiivista palautetta en kuullut myöskään jälkkäristä, joka oli suklaakiisseli kermavaahdolla J Kouluikäiset kertoivat, että päivä oli ollut hyvä ja että koko ajan oli ollut tekemistä. Lapset kertoivat, että olivat tutustuneet päivän aikana uusiin lapsiin ja kaikki eivät olleet ennestään tunteneet ketään ryhmässä, silti jokaiselle löytyi kaveri. Kouluikäiset saivat antaa eri toiminnoista palautetta keltaisilla hymynaamoilla ja punaisilla ei niin iloisilla naamoilla. Kolmas vaihtoehto oli näyttää kumpaakin naamaa, jos ei oikein osannut sanoa. Aivan selkeästi suurin osa palautteista oli positiivista. Meidän aikuisten mukaan sekä alle kouluikäiset että kouluikäiset olivat todella reippaita koko päivän, kaikki lähtivät uuteen lapsiryhmään, uusien aikuisten kanssa ilman sen enempiä jännityksiä ja osallistuivat puuhiin hyvällä mielellä sekä toisia auttaen ja mukaan ottaen!

Kolmantena ryhmänä olikin sitten meidän upeat teinit. Katri kokoontui nuorten kanssa ensin Silmu-nimiseen huoneeseen, jossa tutustuminen aloitettiin juttelemalla myöskin siitä, mikä yhdistää heitä kaikkia, omaan syntymäkotiin on joko muuttanut uusia perheenjäseniä tai nuori oli itse muuttanut omasta syntymäkodista toiseen kotiin. Nuoret miettivät, että perheen määritelmä voisi olla vaikka se, että kaikki jotka käyttävät samaa jääkaappia kuuluvat samaan perheeseen. Toisaalta nuoria nauratti, että tällöin heidän perheeseensä voisi lopulta kuulua vaikka ja ketä. Tutustumisen jälkeen nuoret lähtivät Katrin kanssa kävelylenkille tutustumassa hotellin isoon ja vehreään pihapiiriin. Kävelyllä nuoret tekivät aistiharjoituksena havaintoja metsän ja luonnon äänistä, miten kävelyn aikana äänet kuuluivat eri tavoin maastosta ja tuulen kovuudesta riippuen. Kävelyn jälkeen käytiin mölkky-skaba. Kova tuuli toi peliin lisähaastetta, mutta kisa saatiin käytyä ja nuoret olivat innolla mukana.

Ruokailun jälkeen nuorten kanssa alettiin askarrella rasioita, joihin jokainen sai kirjoittaa itsestään jotain positiivista tai vaihtoehtoisesti kirjoittaa kirjeen itselleen viiden vuoden päähän. Alussa tehtävä tuntui nuorista vähän tylsältä ja vaikealta, mutta lopulta jokainen teki hienon rasian ja sai keksittyä kannustavia sanoja ja juttuja rasian sisälle. Askartelun taustalla soi läppäristä hyvä musiikki. Lopuksi nuoret lähtivät vielä pelaamaan Unoa isolla porukalla ja Katri haastettiin pelaamaan Monopolia, jonka häviöstä hän saikin kuulla kilpakumppaniltaan loppupäivän. Nuorilta kysyttiin eri tehtävien välissä mitä mieltä he olivat eri toiminnoista ja oliko heillä ollut kivaa. Suurimmaksi osaksi päivän toiminnot koettiin kivoiksi ja että hauskaa oli riittänyt. Lähtökohtana nuorten ryhmässä oli viettää rento päivä omien ikätovereiden seurassa. Nuoret kertoivat saaneensa uusia kavereita päivän aikana. Katrin sanoin, nuorten porukka oli aivan mahtava ja positiivisella asenteella sekä hyvällä huumorilla liikenteessä!

Me työntekijät nautimme jokaisesta kesäleirin hetkestä lasten ja nuorten kanssa, ihanaa että kaikki pääsivät paikalle! Toivottavasti tunnelmat välittyvät tekstin ja kuvien kautta myös teille. Lisää leiripäivästä saatte kuulla kesäkuun viimeiselle viikolla, siihen saakka moi moi 🙂

– Sanna Savilahti (kehityspäällikkö, sosiaalityöntekijä YTM)

Familar tarjoaa tukiperhetoimintaa kaikenikäisille lapsille ja nuorille. Tukiperheen tarpeelle voi olla monenlaisia syitä. Yleisimpiä niistä ovat vanhempien jaksamise nongelmat, esimerkiksi niukasta tukiverkostosta tai muutoin haastavasta elämäntilanteesta johtuen. Parhaimmillaan tukisuhteet kestävät vuosia ja perheet toimivat hyvässä yhteistyössä solmien jopa ystävyyssuhteita. Tukiperheemme valmennetaan tehtävään Famile-valmennuksella. Familar kulkee jatkuvasti tukiperheiden rinnalla tukien, kannustaen ja lisäeväitä toimintaan tarvittaessa tarjoten. 

Familarin Uudenmaan lyhytaikainen perhehoito järjestää Etelä-Suomen piirissä toimiville tukiperheille joka vuosi kaksi ryhmämuotoista tukiperhetapaamista. Tapaamiset toteutuvat säännöllisesti keväisin ja syksyisin. Tapaamisten tarkoituksena on tarjota vertaistukea,lisäkoulutusta ja mahdollisuuden verkostoitua muiden tukiperheiden kanssa sekä samalla osoittaa kiitosta tukiperheille tärkeästä työstä rennon ilmapiirin ja tarjoiluiden merkeissä. Tapaamisten sisällöllinen puoli nousee usein tukiperheiden esittämistä toiveista ja tarpeista sekä ajankohtaisista asioista ja ilmiöistä. Tapaamisia järjestetään yhteistyössä Varsinais-Suomen lyhytaikaisen perhehoidon palveluvastaava Satu Lanteen kanssa. Toimimme Sadun kanssa työparina ja Satu on tuonut paljon uusia näkökulmia sekä ideoita tukiperhetoimintaan. 

Tämän kevään tapaamisen aiheeksi nousi lähisuhdeväkivalta. Vaikka ryhmätapaamisten tarkoitus onkin tarjota tukiperheille mukavalla otteella tukea heidän arvokkaaseen tehtäväänsä, on välillä tärkeää kokoontua yhdessä kuuntelemaan ja pohtimaan vakavampiakin aiheita. Tällä kertaa meille oli luennoimassa Familarin perhehoidon palvelupäällikkö Hanna Lappi. Luento oli luonteeltaan keskusteleva ja tärkeä aihe nostattikin yhteisiä pohdintoja sekä mahdollisuuksia reflektoida tukiperheiden omia mietteitä lähisuhdeväkivallasta. Tukiperheemme saivat kattavasti tietoutta muun muassa väkivallan muodoista, ylisukupolvisuuden teemoista, traumojen esiintymisistä ja siitä, kuinka kohdata ja jakaa arkea lähisuhdeväkivallan kokeneiden lasten kanssa.

Usein tukiperhetoimintaan ryhtymisen alkumetreillä perheitä pohdituttaa se, onko heistä tukiperheeksi. Laadukkaan valmennuksen, perusteellisen tutustumisen, perehdyttämisen,ohjeistamisen ja tuen kautta monet perheet ovat ehdottomasti potentiaalisia tukiperheitä. Tukiperhetoiminta on mahtava tapa jakaa hyvää ja olla merkittävällä tavalla avuksi. Mikäli siellä lukijoiden joukossa juuri sinä tunsit edes pienen häivähdyksen verran kutsumusta tähän toimintaan, olethan rohkeasti yhteydessä, niin kerromme ja vastaamme kysymyksiisi mielellämme!

Aurinkoisin terveisin

– Ona Juusonen (palvelupäällikkö, sosiaalityöntekijä YTM)

Huhtikuussa Hyvinkään Villatehtaalla ja Turun Hus Lindmanilla kokoontui ensimmäistä kertaa Familarin perhehoitajien kehittäjäryhmät. Olimme kutsuneet kumpaankin ryhmään paikalle viisi perhehoitajaa Uudenmaan ja Varsinais-Suomen alueilta ja kummassakin ryhmässä vain yksi kutsuttu oli estynyt tulemaan eli kiinnostus asiaa kohtaan oli ihailtavaa! Jatkossa olemme rakentamassa yhdessä kehittämisestä jatkuvaa prosessia, joka jalkautuu pikku hiljaa valtakunnalliseksi toiminnaksi. Jokainen perhehoitajistamme saa vuorollaan mahdollisuuden ryhmään osallistumiseen. Pidämme ryhmäkoot kuitenkin pienehköinä, jotta jokainen osallinen saa tilaa kertoa omista ajatuksistaan. 

Kehittämispäivien alussa juttelimme perhehoitajien odotuksista, toiveista ja tavoitteista päivän suhteen. Perhehoitajat kokivat tärkeäksi ylipäätään sen, että ”saman alan” ihmiset pääsevät kokoontumaan ja verkostoitumaan keskenään. Tärkeänä pidettiin, että ryhmässä pääsee toisaalta oppimaan ja toisaalta jakamaan ja testauttamaan omia ajatuksiaan. Lisäksi perhehoitajat toivat esille, että kun arjessa keskustelut painottuvat pitkälti lapsen asioihin, kehittäjäryhmässä keskusteluissa voi päästä yleisemmissä asioissa syvemmälle. Perhehoitajien odotukset tukivat ajatustamme siitä, miksi yhdessä kehittäminen on tärkeää. Että arjen asiantuntijuus on yhtälailla viisautta kuin tutkimukset ja ammatillinen reflektointi ja että niillä, jotka perhehoitoa tekevät, on valtava määrä tärkeää tietoa jaettavanaan, koskien sekä perhehoitajia että työntekijöitä. Jo pelkästään Familarin perhehoitajista ja työntekijöistä koostuu porukka, jossa on tuhansien vuosien työkokemus ja tämän haluamme jatkossa hyödyntää entistä paremmin.

Kehittämispäivät jatkoivat vuoden teemaa, perhehoitajien hyvinvointi ja jaksaminen. Tarkoituksena oli pohtia mm. sitä, että vaikka perhehoitajien hyvinvointi on Familarin vastuulla perheille annettavan tukityöskentelynja koulutuksen kautta, pienillä pysähtymisillä ja teoilla perheet voivatvaikuttaa siihen myös omassa arjessaan. Vapaamman keskustelun lisäksi aloimme kehittää uutta konkreettista projektia, jolla perhehoitajien ja koko perheen hyvinvointia voitaisiin lisätä. Tästä voimme kertoa myöhemmin lisää, kun ensin saamme kehitettyä ajatusta pidemmälle myös niiden perhehoitajien kanssa, jotka eivät osallistuneet vielä näihin ryhmiin. Kummankaan ryhmän kanssa ei ollut ongelmaa siitä, etteikö keskustelua olisi syntynyt ja tähän artikkeliin sain mahdutettuavain muutaman ryhmässä syntyneen ajatuksen painottuen vertaistukeen ja sosiaalisen kanssakäymisen tärkeyteen. Blogin lukemisen lisäksi kehittämispäivistä kannattaa katsoa perhehoitajien kanssa tehdyt videot, joissa toisessa kerrotaan mikä tukee perhehoitajien hyvinvointia ja jaksamista jatoisessa miksi yhdessä kehittäminen on tärkeää. Videot löytyvät 19.4 ja 25.4 tehdyistä Instagram-päivityksistä.

Pohdimme kehittäjäryhmissä paljon vertaistuen merkitystä. Hiljattain perhehoitajana aloittanut äiti kertoi, että vaikka perheen tilanne on tällä hetkellä hyvä, hän on miettinyt, miten jaksaminen kestää pidemmän päälle, vuosia. Ryhmässä syntyi paljon keskustelua, kun huomasimme, että perheillä oli ollut hyvin samankaltaisia haasteita ja mikä hienointa niistä oli selvitty sekä niitä työstämällä että antamalla asioilla aikaa. Keskustelimme siitä, että jo valmennusvaiheessa on tärkeää, että kokeneet perhehoitajat kertovat hyvien puolien lisäksi rehellisesti myös perhehoidon haastavuudesta, jotta kaikki ei tulisi niin suurena yllätyksenä matkan varrella. Kerroimme perhehoitajille, että Famile-valmennukseen liittyy jatkossa entistä vahvemmin kokemusasiantuntijuuden jakaminen. 

Uuden tai miksei kokeneemmankin perhehoitajan näkökulmasta vertaistuki voi auttaa myös siinä, ettei niin paljoa epäröisi avun pyytämisen suhteen.Vaikka jo perhehoidon valmennuksessa avun pyytämisen tärkeyttä korostetaan, se voi silti tuntua vaikealta, jos pelkää muiden näkevän itsensä epäonnistuneen. Monet perhehoitajat asettavat oman rimansa hyvin korkealle ja jos lapsi ei alakaan, kovasta työstä huolimatta, kehittyä ja kasvaa odotetulla tavalla, itsensä syyttäminen on liiankin helppoa. Kun asiasta keskustelee itsensä, puolisonsa, työntekijöiden ja muiden perhehoitajien kanssa, voikin huomata, että nykyinen tilanne on aivan hyvä ja riittävä. Ettei itseltään ja toisaalta lapselta tarvitsekaan vaatia sen enempää. 

Onkohan olemassa sellaisia perheitä, joissa ei ole koskaan mietitty, että meidän perhe on kyllä ihan hullunkurinen? 🙂 Perhekotina toimiminen antaa varmaan tähänkin kysymykseen vielä oman mausteensa. Perhehoitajat toivat esille hyvin mielenkiintoisen pointin siitä, että ”tavallisten” tuttavaperheiden voi olla vaikea ymmärtää miksi perhekodissa on esimerkiksi niin tiukat rutiinit. Perhehoitajat ovat saaneet kuulla kommentteja hieman siihen suuntaan, että ovatpa he varsinaisia tiukkiksia vanhempina. Yhtälailla tavalliselle perheelle voi olla vaikea selittää kuinka ääripäissä perhekodin jäsenten tunteet voivat mennä. Suurin osa ajasta perhehoitajana toimisessa on mukavaa ja kivaa, mutta vaikeampina aikoina eläminen voi olla aivan äärimmäisen rankkaa. Toinen perhehoitaja ymmärtää todennäköisesti helpommin minkälaista ja miten paljon tukea traumatisoitunut ja / tai muuten erityistarpeinen lapsi vaatii. Yksi perhehoitajista kertoi lasten välisestä vertaistuesta ihanan tarinan. Sijaisperhe oli saanut toisen sijaisperheen kylään ja pienelle pojalle oli kerrottu tapaamisen jälkeen, että hänen uudet kaverinsakin asuvat perhekodissa. Poika oli tähän tuumannut: ”Sitten ne varmaan tietää miltä musta tuntuu”. Vertaistuen ei välttämättä tarvitsekaan olla mitään muuta kuin että toinen ymmärtää. 

Perhehoitajat kertoivat kummassakin ryhmässä siitä, kuinka heidän sosiaalinen elämänsä ja nimenomaan aikuisten kanssa juttelu ja kohtaamisetovat vähentyneet kotiin jäämisen seurauksena. Vaikka verkosto lapsen ympärillä on usein laaja, perhehoitaja voi tuntea olonsa jopa yksinäiseksi. Kun perhehoitajalla olisi päivällä aikaa tavata tuttavia, he ovat töissä ja illat hurahtavat lasten kanssa touhutessa. Tätäkin voisi osaltaan helpottaa perhehoitajien entistä vahvempi verkostoituminen. Hyväksi käytännön ideaksi keksittiin, että voisimme perustaa esimerkiksi alueellisia pikaviestintä-kanavia, joiden kautta perhehoitajat voisivat sopia yhteisistä päiväkahveista tai kävelylenkeistä.

Tästä pääsimme vielä keskusteluun siitä, että perhehoitajat toivoisivat hieman enemmän tapaus- ja lapsikohtaista harkintaa sen suhteen täytyykö perhehoitajan jäädä kokonaan kotiin sijoituksen alussa tai esim. ensimmäisen vuoden jälkeen. Asiassa on suuria alueellisia eroja. Perhehoitajat miettivät,että lupa tehdä osa-aikaisesti töitä sen aikaa kun lapset ovat koulussa, voisi tukea heidän jaksamistaan eikä suinkaan vähentää sitä. Toisia stressaa enemmänse, että he viettävät monta tuntia päivästä yksin kotona miettien miten ajankuluttaisivat kuin että he tekisivät samalla aikaa pienen työkeikan.Työyhteisössä saisi olla muiden aikuisten seurassa ja toteuttaa myös muita ammatillisia taitojaan kuin perhehoitajuutta ja keskustella myös muusta kuin lapsista. Yksi perhehoitajista kertoi, että kun hän on saanut opiskella perhehoitajuuden ohessa ja osallistunut perhehoidon valmennuksiin kokemusasiantuntijana, se on tuonut selvästi uutta iloa perhe-arkeen. Toisaalta vanhempien töissä käyminen saattaisi antaa lapsille tavallisempaa kuvaa perhe-elämästä ja mahdollistaisi sen, että lapset voisivat harjoitella olemista yksinään tai keskenään koulun jälkeen, toki vasta siinä vaiheessa kun se olisi lapsen kehityksen ja voinnin kannalta mahdollista. 

Olemme palanneet työntekijöiden kesken perhehoitajien kehittämispäiviin monta kertaa niiden jälkeen ja puhuneet siitä kuinka päivät olivat käsiteltyjen asioiden osalta antoisat ja päivistä jäi voimaantunut olo. Jos emme ole aivan väärässä, näin oli myös perhehoitajien kohdalla. Perhehoitajat ovat kertoneet palautteena, että päivissä käsiteltiin tärkeitä asioita ja yhdessä kehittämisen myötä vahvistui tunne, että perhehoitajia kunnioitetaan, kuullaan, nähdään ja heidän mielipiteensä otetaan huomioon. Myös se tuntui perhehoitajista mukavalta, kun pääsi välillä käymään jossain ja sai nauttia valmiiksi katetusta ruokapöydästä. Kiitämme perhehoitajia suunnattoman paljon sekä osallistumisesta että näistä ajatuksista, jotka saamme nyt jakaa teille. Seuraavat perhehoitajien kehittämispäivät järjestetään syksyllä, emme malta odottaa! 🙂 

– Sanna Savilahti (kehityspäällikkö, sosiaalityöntekijä YTM)

Monien organisaatioiden tavoin myös Familarissa on käynnissä ja hyvässä vauhdissa kirjaamisvalmennukset. Kirjaamisvalmennukset ovat Kansa-koulu-hankkeen vetämä projekti ja kokonaisuus, jossa mm. koulutetaan asiakasasiakirjalain toimeenpanoon perehdytettyjä kirjaamisvalmentajia sosiaalialan organisaatioihin. Familarissa meitä kirjaamisvalmentajia on kourallinen ja meidän tehtävänämme on edistää koko Familarin henkilökunnan valmiuksia kirjata asiakastietoja määrämuotoisesti. Omina valmennusryhminäni ovat Uudenmaan avopalvelujen, jälkihuollon sekä perhehoidon tiimit.

Kirjaamisvalmennuksessa käytyjä aihealueita ovat esim. sosiaalihuollon kirjaamisen perusperiaatteet, kirjaamisen etiikka ja asiakaslähtöisyys, määrämuotoinen kirjaaminen, tietosuoja ja tietoturva sekä kieli. Valmennuksen materiaaleina ovat olleet Kansa-koulu-hankkeen valmiit diaesitykset ja videoluennot, joiden lisäksi kävimme läpi Familarin omia kirjaamiseen ja tietoturvaan liittyviä ohjeistuksia. Kirjaamisvalmennuksiin osallistuneet ovat lähteneet todella hyvin ja avoimesti mukaan keskusteluun pohtimaan kirjaamista nykyisten ja kehitettävien käytäntöjen kautta. Keskusteluissa on herännyt myös sellaisia kysymyksiä, joihin kirjaamisvalmentajana en ole osannut heti vastata, mutta onneksi sekä oman organisaation sisältä, Kansa-koulusta että kirjaamisvalmentajien verkostosta on saanut vastauksia, jotka on voinut jakaa työkavereille jälkikäteen.

Keskusteluissa on noussut esille sen tärkeys, että jokainen työntekijä ottaa vastuun omista kirjauksistaan ja myös sen kautta kirjaamisesta tulee jos ei nyt vakava asia niin ainakin vakavasti otettava osa työtä, jolle tulee resursoida sekä aikaa että mielenkiintoa. Yhden ryhmän kanssa mietimme sitä, kuinka ainakin vielä on vallalla kovin erilaisia kirjaamisen kulttuureita ja myös odotuksia siitä millainen on esim. hyvä kuukausiraportti, miten laaja se on sekä kuinka paljon se sisältää toteavaa ja kuinka paljon tilannetta arvioivaa tekstiä. Valmennuksissa olemme keskustelleet siitä, että työntekijän näkemykset tilanteista tulee tuoda kirjauksissa esille, koska se kuuluu ammatillisuuteen ja ammattivastuuseen. Tätä ei tule pelätä vaikka joissain tilanteissa se voi synnyttää jopa pieniä konflikteja asiakkaan kanssa. Toisaalta on tärkeää, että jos on kirjoittamassa esimerkiksi siitä, kuinka asiakas vaikutti tapaamisella päihtyneeltä, täytyy sama asia muistaa sanoa myös asiakkaalle. Kaiken mitä kirjoittaa, pitäisi pystyä sanomaan ääneen. Huomioitavaa on, että ammatillisten näkemysten esittäminen ja asioiden tulkinta tulee kuitenkin erottaa toisistaan sillä jälkimmäinen ei kuuluu kirjaamiseen. Täytyy muistaa, että lopputulemaa ammatillinen arviointi ei tarkoita vaan siitä päättäminen on aina asiakasprosessista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävä, yhdessä asiakkaan kanssa.

Hyviksi kirjaamisen tavoiksi valmennuksissa on nostettu osallistava kirjaaminen, kirjausten läpinäkyvyys, faktoihin, ei mielipiteisiin perustuva kirjaaminen, kieliopillisesti oikeaoppiminen kirjaaminen sekä salassapitosäännösten noudattaminen kirjaamisessa eli että esimerkiksi sisarusten tietoja ei ole toistensa kirjauksissa. Välteltäviksi tavoiksi taas passiivin käyttö, liian pitkät tekstit, omien mielipiteiden ja tulkintojen tuominen esille ei-ammatilliseen tyyliin, töksäyttelevä kieli, vaillinaiset lauseet sekä kirjaukset joista puuttuu tai on virheellisesti tiedot ajasta, paikasta ja osallistuneista henkilöistä. Myös asenteellisia ja arvottavia tekstejä oli tullut työntekijöille vastaan ammattiuran varrella mikä ei tietenkään ole oikein. Huonolla tuulella ja huonossa vireystilassa ei kannata kirjoittaa. Samoin tapaamisen jälkeen voi ottaa pienen palautustauon, jos tuntuu, että jokin tunnetila on niin vahvasti päällä, että se voisi vaikuttaa kirjauksen sisältöön. Asiakkaasta tehtäviin kirjauksiin vaikuttaa aina jollain tapaa se millaisella tuulella asiakas itse on ollut ja usein tämäkin kirjataan ylös. Ihan hauska ajatusleikki on sekin, minkälaisia kirjauksia minusta tai sinusta tulisi, jos meistä kirjoitettaisiin, kun olemme toista ihmistä kohdatessamme jostain asiasta ärtyneitä tai kiukkuisia.

Kirjaamisvalmennuksissa on mietitty ylipäätäänkin sitä miltä itsestä kirjoitetut tekstit tuntuvat. Toiset ovat todenneet, että etenkin negatiivisemmat tekstit kyllä pysäyttävät ja jopa saattavat nostaa karvat pystyyn ja mielen puolustuskannalle. Toiset ovat olleet sitä mieltä, etteivät juurikaan tunnetasolla siitä välitä, koska ajattelevat kirjoitusten olevan tilanne- ja kirjoittajakohtaisia. Kaikki ovat kuitenkin olleet sitä mieltä, että itsestä luetut kirjoitukset ovat hyviä opin ja peilauksen paikkoja. Yksi työntekijöistä kertoi, että on välillä pyytänyt asiakasta kirjoittamaan tai kuvailemaan minkälaisen kirjauksen hän tekisi työntekijästä.

Hyvin tärkeä, myös omassa mielessä käytävä pohdiskelun aihe on se, miten ensivaikutelma vaikuttaa kirjauksiin. Ensimmäisellä tapaamisella vieraan ihmisen kanssa asiakas, tai kukaan meistä, ei välttämättä ole aivan oma itsensä. Jännitys tai se rooli, jota luulemme toisen meiltä odottavan, voivat vaikuttaa käytökseemme. Eteenpäin mentäessä kirjaajan on hyvä välillä pysähtyä ja tarkastella sitä toimiiko asiakkaan kanssa ja kirjaako asiakkaasta edelleen ensivaikutelman kautta vai voisiko jokin olla muuttunut tutustumisen myötä. Edelleen myös se vaikuttaa mistä roolista työntekijä kirjoittaa. Toisena päivänä hän voi toimia ammatillisena tukihenkilönä, toisena perhetyöntekijänä ja kolmantena terapeuttina. Jos samassa perheessä toimii työpari hieman eri rooleista käsin, kirjaukset voisivat olla yhteiseltäkin tapaamiselta sisällöltään erilaisia. Tältäkin toki vältytään, kun kirjaukset tehdään yhdessä.

Osallistava kirjaaminen nostettiin Familarissa jo edellisvuonna tärkeäksi kehityskohteeksi ja tällä hetkellä se on monessa yksikössä arkipäivää. Avopalveluissa kuten perhe- ja jälkihuoltotyössä osallistava kirjaaminen tarkoittaa sitä, että kaikki Nappulan päivittäisraportoinnit pyritään kirjaamaan yhdessä asiakkaan kanssa. Kirjaamista käytetään samalla reflektoinnin välineenä, kun sekä asiakas että työntekijä pohtivat yhdessä ääneen mikä tapaamisella oli merkityksellistä, sellaista mikä kannattaa nostaa esiin kirjauksessa. Lisäksi asiakkaiden kanssa käydään läpi sekä työntekijän kirjoittamat päivittäismerkinnät että kuukausiraportit ja heillä on mahdollisuus kommentoida kirjauksia. Erään asiakasperheen äiti oli kertonut perheen haasteiden konkretisoituneen hänelle vasta, kun hän näki ne kirjoitettuna. Osallistava kirjaaminen on kummankin osapuolen etu ja siinä varmistuu myös kirjaamisen eettisyys. Osallistavassakin kirjaamisessa on toki omat haasteensa. Kun esimerkiksi tapaamisella menty hyvin syvällisiin aiheisiin tai tapaaminen on päättynyt yllättäin, ei yhdessä kirjaamista pysty juuri sillä hetkellä toteuttamaan. Esim. nuoret saattavat välillä hyvinkin värikkäin sanankääntein ilmoittaa, ettei kirjaaminen tai kirjaukset kiinnosta heitä.

Perhehoidossa yhdessä kirjaamista alettiin toteuttaa viime syksynä. Lasten kuukausiraportit kirjoitetaan yhdessä perhehoitajien kanssa ja niihin muistetaan liittää myös lapsen terveiset ja toiveet. Lapsen oma kokemus näkyy myös yhdessä hänen kanssaan tehtävässä toimintakykymittarissa. Perhehoidossa osallistavaan kirjaamiseen liittyi ennen sen aloittamista huoli siitä, että perheohjauksissa aika menisi vain kirjaamiseen. Kuten avopalveluissakin, yhdessä kirjaaminen on kuitenkin syventänyt reflektiivisyyttä ja tuonut tapaamisiin rakennetta siinä mielessä, että kaikki tärkeät lasta koskevat asiat muistetaan käydä säännöllisesti läpi. Lähiaikoina perhehoidossa on kehittämisen kohteena valvottujen ja tuettujen tapaamisten kirjaaminen, jossa voidaan varmasti soveltaa avopalveluissa käytettäviä toimintamalleja.

Valmennuksissa pohdittiin myös, miten kirjaamisessa voisi yksilönä kehittyä edelleen ja toisaalta miten voisimme edelleen kehittää kirjaamiseen liittyviä käytäntöjä Familarissa. Tärkeänä lähtökohtana pidettiin sitä, että kirjaamista käydään konkreettisesti läpi perehdytyksessä. Välillä kiireessä saattaa käydä niin, että kirjaaminen käydään läpi vain sen osalta, miten asiakastietojärjestelmä toimii teknisesti ja kirjausten sisällöllinen puoli jää työntekijän ammatillisuuden varaan, jolloin kirjaamistyylit voivat erota merkittävästi toisistaan. Monia esim. tietosuojaan ja tekniikkaan liittyviä asioita on jo viety kirjaamisvalmennuksessa nousseiden huomioiden perusteella eteenpäin. Työntekijän kehittymisen kannalta hyviä ideoita olivat esimerkiksi se, että työnparin kanssa voisi käydä läpi yhteisen perheen kirjauksia ja antaa toinen toiselle palautetta kirjauksista. Hieno idea oli myös lukupiiri -tyyppinen työskentely, jossa voisi artikkeleita yhdessä lukemalla ja niistä keskustelemassa sekä oppia kirjaamaan paremmin että samalla pysyä yhdessä kiinni siinä mitä oman ammattialan kentällä tapahtuu.

Itselleni kirjaamisvalmennukset ovat olleet ensimmäinen tilanne, joissa olen kouluttanut isoja ryhmiä ja etenkin ryhmiä, joista en ole kaikkia osallistujia tuntenut. Jännitys kouluttamisesta on lieventynyt jo ensimmäisten kertojen jälkeen kun olen saanut huomata, että työyhteisössämme ei tarvitse puhua kuuroille korville eikä paasata yksinään dioja läpi tunnista toiseen. Kirjaamisvalmennuksen tärkeimmän annin ovat luoneet toisiltamme oppiminen ja uusien ajatusten herääminen keskustelujen kautta. Tärkeän asian ja hyvän hengen lisäksi valmennuksissa istumista on helpottanut herkulliset tarjoilut ja taukojooga. En ole kerännyt valmennettavilta varsinaista palautetta, mutta suulliset kommentit ovat olleet positiivisia eikä tilaisuuksissa ole näkynyt se, että asiakastyöstä irtaantuminen on aina lähtökohtaisesti haastavaa. Tästä on hyvä jatkaa 🙂

– Sanna Savilahti (kehityspäällikkö, sosiaalityöntekijä YTM)

Sijoitetun lapsen vanhempien kanssa tehtävä yhteistyö on huomioarvoinen ja tärkeä asia. Hyvin toteutunut vanhempien tuki voi parhaimmillaan auttaa lasta uuteen sijaishuoltopaikkaan asettumisessa ja niin lasta kuin vanhempaakin kuntoutumisessa. Huostaanotto sanana kantaa negatiivista leimaa ja monesti se käsitetään päätöksenä lopullisena. Välillä näin onkin, mutta uskon, että kehittämällä vanhemmille tarjottavaa tukea ja yhteistyön lisäämisellä eri tahojen välillä saisimme paljon uusia tarinoita perheiden jälleenyhdistämisestä. Perheen sosiaalityöntekijän velvollisuutena on pyrkiä perheen jälleenyhdistämiseen (lastensuojelulaki 4 § 3 momentti). Miten tätä tukea tulisi toteuttaa ja kenen toimesta?

 Huostaanottoprosessi on vanhemmalle mahdollisesti elämän suurin muutos ja kriisi. Vanhemmuus säilyy, mutta rooli muuttuu ja vastuut siirtyvät. Tilannetta värittävät usein monenlaiset, ehkä ylisukupolvistuneet ongelmat ja haasteet. Samalla kun vanhempi käsittelee monenlaisia tunteita, pyrkii muistamaan sovitut asiat, olemaan paikalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, joutuu vanhempi myös seuraamaan oman lapsen elämän suurinta kriisiä. Syyllisyys, suru, viha ja luopumisen tuska ovat vain jäävuoren huippu niistä tunteista, jotka valtaavat mielen. Miten tähän päädyttiin, miten tästä päästään pois? Sinulla, lapseni on lupa asettua uuteen kotiin ja kiinnittyä uusiin ihmisiin eivät ehkä ole niitä ajatuksia, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen. 

 Oma velvoite tuen järjestämäisellä on viranomaistaholla. Suomessa tämä on määritelty lastensuojelulakiin, jonka pykälän 30 § nojalla vanhemmalle on määriteltävä vanhemmuuden tukemiseksi oma asiakassuunnitelma. Tarvittaessa tämä suunnitelma tehdään yhteistyössä muun sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa. Aina se  ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, sillä vanhempi voi kokea, ettei tarvitse tukea tai ainakaan juuri siinä muodossa kuin sitä on tarjolla. Kova paikka voi olla myös myöntää tuen tarve. Meillä ihmisillä, kun usein on taipumus sinnitellä ja selviytyä tilanteesta toiseen omin voimin.  Ajattelen, että sosiaalitoimen ja muun viranomaisverkoston tulisi löytää keinoja viestiä vanhemmille, että huostaanoton jälkeen saa ja pitää pyytää apua. Vanhemman ongelmia ja haasteita ei tarvitse syvällisesti selittää lapselle, mutta tuen antaminen on hyvä tehdä näkyväksi. Vanhemman saadessa apua myös lapsi voi rentoutua ja olla huolehtimatta vanhemmasta. Lapselle tärkeä tieto on se, että vanhempi saa apua ja pärjää. 

 Kuuluuko sijaishuoltopaikan tai perhehoitajan sitten tukea vanhempaa? Miten sitä voisi edes tehdä, kun suututtaa niin kovin se, että lapsia on kohdeltu kaltoin tai laiminlyöty heidän hoito? Mistä löytää kunnioitus sellaista kohtaan, joka ei ehkä kunnioita sinua takaisin? Miten osoittaa lämpöä sellaiselle, joka ei koskaan pidä lupauksiaan – edes lapselleen? Miten auttaa, kun vastapuoli ei suostu minkäänlaiseen vuorovaikutukseen? 

 Vertaistuen, päihdehoidon tai terapian järjestäminen kuuluu niitä palveluita tarjoaville ammattilaisille. Perhehoitajan ei tarvitse yrittää heittäytyä kaikkiin mahdollisiin rooleihin. Tärkeintä on se, että huolehtii sijoitetusta lapsesta ja viestii sen syntymävanhemmille; teen parhaani sinun lapsesi kanssa. Sen jälkeen voi miettiä, miten omat ja perheen voimavarat riittävät muuhun yhteistyöhön, jaetun vanhemmuuden toteuttamiseen ja muun tuen antamiseen. Hyvät ihmissuhdetaidot ja suvaitsevaisuus eivät tässä kohtaa tietenkään ole pahitteeksi. 

 Tunnetasolla kanssakäyminen ja vuorovaikutus sijoitetun lapsen vanhempien kanssa voi olla raskasta, monimuotoista tai miksei jopa voimaannuttavaa. Toisen ihmisen toimintamalleja voi olla vaikea ymmärtää, mutta pyrkimys aitoon kohtaamiseen ja toisen kuulemiseen olisi hyvä säilyttää kaikissa tilanteissa. Kaikki kohtaamiset eivät aina ole täydellisiä ja joskus mieleen nousee negatiivisia ajatuksia tai tunteita, niitä ei tarvitse sulkea pois. Epävarmuuden ja jännityksen kokeminen ovat osa aitoutta ja voivat lisätä yhteyden tunnetta. Perheeseen sijoittaminen on valtavan suuri mullistus sekä lapsen omalle perheelle että sijaisperheelle ja vaikka yhteistyö olisi vähäistä, niin perheet tulevat aina olemaan jollakin tavalla sidottuja toisiinsa sen kautta. Ehkä tästä ajatuksesta voisi tulla myös kantava voimavara?

– Laura Hyytiä (sosiaaliohjaaja, sosionomi AMK)

8.00 työpuhelin päälle. Aamukahvin nautin samalla kun vastailen perheiltä ja sosiaalityöntekijöiltä tulleisiin viesteihin. Puhun myös pari pitkää puhelua yhteistyötahojen kanssa. Perheen vastuutyöntekijänä roolini on pitää yhteyttä lapsen, perhehoitajien, biologisen verkoston ja sosiaalityöntekijän lisäksi lapsen mahdollisiin muihin yhteistyötahoihin kuten esimerkiksi kouluun ja terveydenhuoltoon.

9.30 haen työauton Kannelmäestä ja ajan päivän ensimmäiselle perheohjaukselle. Automatkat menevät puheluiden lisäksi äänikirjoja kuunnellen, mukavan rentouttavaa ja palauttavaa toimintaa.

11-13 välisen ajan vietän perheen luona perheohjauksella. Perheohjauksella keskustelemme läpi lapsen ja perheen kuulumisia. Puhumme niin kasvatukseen kun perhehoitajan omiin tunteisiin liittyvistä asioista, ja toisinaan voimme koulutuksen omaisesti perehtyä johonkin tiettyyn alueeseen, joka hyödyttää perhehoitajaa lapsen kasvatustyössä. Kerran kuukaudessa täytetään myös yhteistyössä perhehoitajan kanssa raportti kuluneesta kuukaudesta. Tämä raportti toimitetaan aina lapsen sosiaalityöntekijälle.

13-14 ajelen takaisin Helsinkiin ja ajomatka menee nopeasti keskustellen sosiaalityöntekijän kanssa lapsen koulunaloituksesta ja siihen liittyvistä asioista. Pysähdyn matkalla parkkipaikalle nauttimaan lounasta, hyvin usein työauto toimii niin toimistona kun lounasruokalana.

14.30-16 on vielä yhden perheen asiakassuunnitelmaneuvottelu Helsingin kaupungin perhehoidon tiloissa. Asiakassuunnitelmissa on paikalla lapsen vanhemmat, perhehoitajat, sosiaalityöntekijä ja Familarin vastuutyöntekijä. Joskus tapaamisissa on mukana myös mahdollinen vanhemman tukihenkilö tai asianajaja. Asiakassuunnitelmaneuvotteluissa käydään läpi lapsen arkeen, kasvuun ja kehitykseen liittyviä asioita. Neuvotteluissa sovitaan myös mahdollisista kotilomista tai vanhemman tapaamisista valvotusti. Neuvottelu järjestetään n. kaksi kertaa vuodessa, ja siitä tehdään aina kirjallinen suunnitelma, jossa sovitut asiat lukevat kootusti. Yleensä neuvottelut sujuvat hyvässä yhteistyössä ja asiat saadaan sovittua lapsen etua mielessä pitäen.

16-17 vastailen vielä päivän aikana tulleisiin sähköposteihin samalla kun istun raitiovaunussa matkalla kotiin. Päivällisen jälkeen suunnitelmissa on lähteä illalla tanssitunnille. Hyvin tärkeää on pitää huolta omasta hyvinvoinnista ja työssä jaksamisesta.

17.00 työpuhelin sammuu ja on aika siirtää työasiat taka-alalle. Parasta vastuutyöntekijän roolissa on työpäivien moninaisuus, ihmisten kanssa työskentely ja mahtavat työkaverit.

 – Ellimari Hartman (sosiaaliohjaaja, sosionomi AMK)