Harmaa marraskuu, mutta mieluisa puhelu. Tarjolla oli paikka ESR-hankkeen Brnon reissulle. Passin numero nopeasti ja olin listalla. Pääsin Tsekin tasavaltaan saakka vertailemaan suomalaista, tsekkiläistä, espanjalaista ja itävaltalaista lastensuojelua. Kyseisen ESR-hankkeen kautta tsekkiläinen lastensuojelujärjestö pyrkii saamaan uusia ideoita lastensuojelun kehittämiseksi Tsekin tasavallassa. Tätä kautta toimii myös aktiivinen opiskelijavaihto maidemme välillä.

Kohteemme oli Brno, Tsekin toiseksi suurin kaupunki, jossa on nähtävissä sekä entisen ajan suuruus, että nyky-yhteiskunnan nurjat puolet. Kaupungin elävyys ja viihtyisyys perustuu pitkälti suureen määrään opiskelijoita, joiden vaellus viikonlopun viettoon kotikaupunkeihinsa hiljentää Brnon kadut viikonloppujen ajaksi.

Vierailimme Brnossa sosiaalikeskuksessa, lastensuojelulaitoksissa ja nuorisokeskuksissa tutustuen käytäntöihin, lainsäädäntöön ja järjestelmiin pohtien maiden välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä, toisiltamme oppien. Tsekkiläinen lastensuojelu on melko heikosti resurssoitua ja sosiaalityöntekijöiden valtaa on viime vuosina vähennetty. Sosiaalityöntekijä ei voi esimeriksi tehdä päätöstä kiireellisestä sijoituksesta vaan tarvitsee siihen oikeuden määräyksen. Resurssien vähyys merkitsee sitä, ettei perheille ole mahdollista tarjota tarvittavia avohuollon tukitoimia. Sosiaalityöntekijät kuitenkin kokevat, että päätösvallan väheneminen sosiaalityöntekijän työssä on mahdollistanut avoimemman ja luottamuksellisemman suhteen luomisen asiakkaisiin. Tsekkiläisessä sosiaalityössä on havaittavissa vanhanajan charmia, jossa sosiaalityöntekijä pyrkii aidosti tuntemaan asiakkaansa ja tarjoamaan omaa ammattitaitoaan asiakasperheen käyttöön. Asiakasmäärät ovat kuitenkin melko samoja kuin Suomessakin, joten työssä jaksaminen ja sen haasteet koskettavat myös tsekkiläistä lastensuojelua. Sosiaalityöntekijät pyrkivät huolehtimaan omasta jaksamisestaan samoin keinoin kuin Suomessakin, pyrkimällä erottamaan työ- ja vapaa-aika toisistaan ja turvautumalla kollegiaaliseen tukeen.  

Lastensuojeluyksiköt ovat kooltaan isoja. Keskittämisellä on historialliset ja taloudelliset juurensa. Suurimmassa yksikössä, jossa vierailimme, paikkoja oli lähemmäs 80, tosin jaettuna 6-8 lapsen yksiköihin, joiden kautta levottoman ympäristön stressaavuutta pyritään vähentämään. Lapsilla ei ole omia huoneita, kuten suomessa vaan he asuvat kahden hengen huoneissa. Tsekin tasavallassa lastensuojeluyksiköt ovat nimeltään joko ”education center” tai ”detension center”. Suomessa vastaavat yksiköt olisivat perus- ja erityisyksikköjä. Tosin sillä erotuksella, että Suomesta puuttuu eurooppalainen nuoriso-oikeus, jonka antamien tuomioiden perusteella nuorisoikäiset sijoitetaan rangaistusyksikköinä toimiviin lastensuojelulaitoksiin. Siitä huolimatta lastensuojeluyksiköiden johtajilla on hyvin vähän valtaa ja mahdollisuuksia rajoittaa haasteellisesti käyttäytyviä lapsia ja henkilökunnalta puuttuu erityisosaamista rajoittamisen suhteen. Isojen yksiköiden haasteena on vaikeus erikoistua lasten tarpeiden mukaiseen osaamiseen. Toisaalta isojen lastensuojeluyksiköiden etuna on moniammatillisten tiimien ja koulunkäynnin mahdollistuminen sijoitusyksikössä. Isot yksiköt mahdollistavat toimintojen keskittämisen ja taloudelliset säästöt, jolloin yksiköihin on ollut mahdollista rakentaa hienot ja toimivat yhteiset tilat.

Tsekissä pienien vauvojen sijoituksia pyritään kaikin keinoin välttämään. Vierailimme äidille ja vauvoille suunnatussa perhekuntoutusyksikössä, jossa kuulemani perusteella äideillä oli suuria sosiaalisia ja psyykkisiä ongelmia, myös vakavaa päihteidenkäyttöä. Siitä huolimatta huostaanotot olivat hyvin harvinaisia. Perhehoidon haasteet olivat hyvin samanlaisia kuin Suomessa; hyviä perheitä on vaikea löytää ja lasten haasteet ovat vuosien myötä kasvaneet.

Tsekin tasavallassa nuoriso- ja katutyö on keskittynyt nk. sosiaalihuoltolain alle. Myös yleisiä, matalan kynnyksen palveluita on jossain määrin tarjolla, mutta järjestelmä ei tunne Suomen kaltaista nuorisolakia, jolla nuoret pyritään taustastaan ja asemastaan riippumatta integroimaan samoihin ryhmiin ja tiloihin. Brnossa oli nähtävissä perinteisen katutyön käytäntö, mikä jossain määrin on Suomesta katoamassa. Suomessa painotetaan enenevässä määrin asiakkaan, lapsen tai nuoren omaa motivaatiota, mikä jättää ison osan syrjäytymässä olevista nuorista oman onnensa nojaan. Katutyön ”takaa-ajavalla” käytännöllä on edelleen sijansa myös suomalaisessa kulttuurissa, sillä kaikkia nuoria ei pystytä sitouttamaan aikuisten odottamalla tavalla.

Reissun aikana tietoisuuden sisältö avartui ja suhteellisuudentaju kasvoi. Pääosaan ei noussut niinkään se, millaisen lainsäädännön tai rakenteiden kautta työtä tehdään vaan se, millaisella asenteella ja ylpeydellä se tapahtuu. Matkan aikana näkyvissä oli ilo ja palo työn tekemiseen huolimatta resurssien niukkuudesta. Samanlaisella palavalla sydämellä työtä tekevät sekä tuliset espanjalaiset että harkitsevat pohjalaiset. Vierailujen, presentaatioiden ja vapaiden keskustelujen kautta huomasimme, että maidemme systeemeissä on paljon sekä eroja että yhtäläisyyksiä. Kansainvälisen yhteistyön, vierailujen ja opiskelijavaihdon kautta muistamme kyseenalaistaa oman tapamme ajatella. Yhteiskunnan muuttuessa myös lasten, nuorten ja perheiden tarpeet muuttuvat. Tiettyjen pysyvien lainalaisuuksien lisäksi on paljon liikkuvia tekijöitä, joiden mukana meidän on pysyttävä. Sen vuoksi on hyvä mennä välillä kauas, että näkee paremmin lähelle.

– Milla Höykinpuro (sosiaalipsykologi, sosiaalityöntekijä YTM)

Seuraava kirje on kirjoitettu yhdessä perhehoitajan kanssa hänen puolisolleen

”Yritän avata sydämeni sinulle mieheni tässä ja nyt. Yritän kertoa mitä tunnen ja miten riittämättömäksi välistä voin itseni tuntea. Tämä on teksti ilosta, rakkaudesta ja siitä hirvittävästä ristiriitaisuudesta mitä vanhemmuus ja parisuhde toisinaan on.

Ulkokuori ei välttämättä kerro kaikkea siitä väsymyksestä ja tiedostamattomasta stressistä mitä koen. Haluan korostaa, että tämä on haastava ja raskas työ. Kuinka monet yöt ollenkaan valvonut ja miettinyt tulevaa. Kuinka niissä hetkissä kaipaankaan sinua vierelleni. Joskus rankan päivän päätteeksi tekisi mieli vain itkeä ja luovuttaa. Sillon sinun kainalosi on parasta terapiaa minulle. Vaikeista tilanteista huolimatta en vaihtaisi päivääkään ja tämä on minulle juuri nyt tärkeintä elämässä.

Toivoisin, että joku muistuttaisi minua siitä, ettei minun tarvitse olla valmis sijaisperheen äiti. Vaan kaikki tämä on minulle uuden opettelua. Opettelua olemaan joku mitä en ole koskaan aiemmin ollut. Olen yhtäkkiä maailman vastuullisimmassa tehtävässä; hoitamassa jotain toisen omaa ja haurasta. Altistamassa itseni myös mahdollisesti surulle ja menetyksille.

Olen pahoillani miten saatan unohtaa kertoa miten paljon sinua arvostan ja rakastan. Miten saatan unohtaa kiittää sinua päivän päätteeksi. Olen pahoillani myös siitä, että spontaanius elämästämme on tauolla ja noudattelemme tarkoin sovittuja arjen struktuureja. Enkä oikein ole ylpeä siitä miten puran väsyneenä ja pelokkaana asiat sinuun, mutta toivoisin sinun ottavan sen ylpeydellä vastaan – luotan sinuun. Todelliset ja syvimmät tunteeni näkevät vain ne kehen luotan.

Olen pahoillani, että liian usein määrittelen sinut isän rooliin enkä puolison roolin niin kun minun pitäisi. Tiedän tämän kiireen olevan vain hetkellistä ja ajan kuluvan nopeammin kun haluammekaan. Koska samaan aikaan molemmat meistä on onnellisempia kuin koskaan. Uskoisin silti, että meillä on ikävä toisiamme. Sinuna ja minuna. Ei äitinä eikä isänä. Toivon sinun muistavan aina, että olen meistä todella ylpeä.

Meidän kahden elämän päätehtävä juuri nyt on olla parhaat vanhemmat näille lapsille. Me joudumme hieman venymään. Niin vanhempina kuin puolisoina.

Sinähän tiedät ja minä tiedän, me rakastamme toisiamme.”

– Perhehoitajamme sekä Titta Pohjantähti (perhe- ja pariterapeutti)

Kaikilla ei syystä tai toisesta ole mahdollisuutta hoitaa omia lapsiaan, vaikka haluaisi. Onneksi on heitä, jotka tällöin haluavat vilpittömästi ja täysin sydämin auttaa toista perhettä. Perhehoitajana vanhemmuus onkin usein pitkään harkittu, toivottu ja odotettu elämänmuutos. Parisuhteen tilanne on ennen isoa päätöstä arvioitu yhdessä toimivaksi ja turvalliseksi. Familarissa me olemme etsineet tähän tehtävään parhaat mahdolliset parisuhteet näyttämään sijoitetuille lapsille mallia onnistuneista liitoista.

Perhehoitajana et laita pelkästään itseäsi peliin vaan laitat koko elämäsi: myös oman perheesi ja parisuhteesi. Koko perhesysteemiä ravistellaan oikein kunnolla sijoituksen eri vaiheissa. Muutoksia ja haasteita tuo uudet roolitukset sekä uudet yhteiset pelisäännöt. Suurimmat haasteet liittyvät varmasti jaksamiseen ja jakamiseen. Mikä on riittävästi? Mitä minä saan toivoa ja haluta? Uskallanko rajata? Uskallanko altistaa sydämeni? Koko perhe saa tietenkin vastalahjaksi paljon upeita kokemuksia ja unohtumattomia elämyksiä!

Lapset imevät peilisoluillaan kaiken mahdollisen mallin vanhempien rakkaudesta. He saavat elinikäisen mallin niin parisuhteesta, toisen huomioonottamisesta kuin myös parisuhteen haasteista. On hyvin merkityksellistä, kuinka perhehoitajat puhuvat toisilleen, katsovat ja koskettavat toisiaan. Hellät sanat, ymmärtäväinen hymy ja myötäeläminen tuovat lapsille tunteen siitä, että toiseen ihmiseen voi ja kannattaa luottaa sekä turvata.

Traumaattisia tilanteita kokeneet lapset ovat varmasti jääneet paitsi hyvistä rakkauden malleista. Lapsilla saattaa olla jo monia huonoja kokemuksia rakkaudesta ja luottamuksesta. Väkivaltaiset suhteet ovat voineet rikkoa lapsen turvallisuudentunteen. Tämän vuoksi he tarvitsevat ymmärtäväisiä, lempeitä ja rakastavia vanhempia elämäänsä.

Haluan haastaa kaikki perhehoitajat pysähtymään oman parisuhteen äärelle. Kysy mitä kuuluu parisuhteellesi? Kuinka te voitte? Kuinka lähellä toisianne olette? Muista kiittää siitä mitä yhdessä olette uskaltaneet tehdä. Yhdessä te annatte lapselle mahdollisuuden onnistua tulevissa ihmissuhteissa.

– Titta Pohjantähti (perhe- ja pariterapeutti)