Huhtikuussa Hyvinkään Villatehtaalla ja Turun Hus Lindmanilla kokoontui ensimmäistä kertaa Familarin perhehoitajien kehittäjäryhmät. Olimme kutsuneet kumpaankin ryhmään paikalle viisi perhehoitajaa Uudenmaan ja Varsinais-Suomen alueilta ja kummassakin ryhmässä vain yksi kutsuttu oli estynyt tulemaan eli kiinnostus asiaa kohtaan oli ihailtavaa! Jatkossa olemme rakentamassa yhdessä kehittämisestä jatkuvaa prosessia, joka jalkautuu pikku hiljaa valtakunnalliseksi toiminnaksi. Jokainen perhehoitajistamme saa vuorollaan mahdollisuuden ryhmään osallistumiseen. Pidämme ryhmäkoot kuitenkin pienehköinä, jotta jokainen osallinen saa tilaa kertoa omista ajatuksistaan. 

Kehittämispäivien alussa juttelimme perhehoitajien odotuksista, toiveista ja tavoitteista päivän suhteen. Perhehoitajat kokivat tärkeäksi ylipäätään sen, että ”saman alan” ihmiset pääsevät kokoontumaan ja verkostoitumaan keskenään. Tärkeänä pidettiin, että ryhmässä pääsee toisaalta oppimaan ja toisaalta jakamaan ja testauttamaan omia ajatuksiaan. Lisäksi perhehoitajat toivat esille, että kun arjessa keskustelut painottuvat pitkälti lapsen asioihin, kehittäjäryhmässä keskusteluissa voi päästä yleisemmissä asioissa syvemmälle. Perhehoitajien odotukset tukivat ajatustamme siitä, miksi yhdessä kehittäminen on tärkeää. Että arjen asiantuntijuus on yhtälailla viisautta kuin tutkimukset ja ammatillinen reflektointi ja että niillä, jotka perhehoitoa tekevät, on valtava määrä tärkeää tietoa jaettavanaan, koskien sekä perhehoitajia että työntekijöitä. Jo pelkästään Familarin perhehoitajista ja työntekijöistä koostuu porukka, jossa on tuhansien vuosien työkokemus ja tämän haluamme jatkossa hyödyntää entistä paremmin.

Kehittämispäivät jatkoivat vuoden teemaa, perhehoitajien hyvinvointi ja jaksaminen. Tarkoituksena oli pohtia mm. sitä, että vaikka perhehoitajien hyvinvointi on Familarin vastuulla perheille annettavan tukityöskentelynja koulutuksen kautta, pienillä pysähtymisillä ja teoilla perheet voivatvaikuttaa siihen myös omassa arjessaan. Vapaamman keskustelun lisäksi aloimme kehittää uutta konkreettista projektia, jolla perhehoitajien ja koko perheen hyvinvointia voitaisiin lisätä. Tästä voimme kertoa myöhemmin lisää, kun ensin saamme kehitettyä ajatusta pidemmälle myös niiden perhehoitajien kanssa, jotka eivät osallistuneet vielä näihin ryhmiin. Kummankaan ryhmän kanssa ei ollut ongelmaa siitä, etteikö keskustelua olisi syntynyt ja tähän artikkeliin sain mahdutettuavain muutaman ryhmässä syntyneen ajatuksen painottuen vertaistukeen ja sosiaalisen kanssakäymisen tärkeyteen. Blogin lukemisen lisäksi kehittämispäivistä kannattaa katsoa perhehoitajien kanssa tehdyt videot, joissa toisessa kerrotaan mikä tukee perhehoitajien hyvinvointia ja jaksamista jatoisessa miksi yhdessä kehittäminen on tärkeää. Videot löytyvät 19.4 ja 25.4 tehdyistä Instagram-päivityksistä.

Pohdimme kehittäjäryhmissä paljon vertaistuen merkitystä. Hiljattain perhehoitajana aloittanut äiti kertoi, että vaikka perheen tilanne on tällä hetkellä hyvä, hän on miettinyt, miten jaksaminen kestää pidemmän päälle, vuosia. Ryhmässä syntyi paljon keskustelua, kun huomasimme, että perheillä oli ollut hyvin samankaltaisia haasteita ja mikä hienointa niistä oli selvitty sekä niitä työstämällä että antamalla asioilla aikaa. Keskustelimme siitä, että jo valmennusvaiheessa on tärkeää, että kokeneet perhehoitajat kertovat hyvien puolien lisäksi rehellisesti myös perhehoidon haastavuudesta, jotta kaikki ei tulisi niin suurena yllätyksenä matkan varrella. Kerroimme perhehoitajille, että Famile-valmennukseen liittyy jatkossa entistä vahvemmin kokemusasiantuntijuuden jakaminen. 

Uuden tai miksei kokeneemmankin perhehoitajan näkökulmasta vertaistuki voi auttaa myös siinä, ettei niin paljoa epäröisi avun pyytämisen suhteen.Vaikka jo perhehoidon valmennuksessa avun pyytämisen tärkeyttä korostetaan, se voi silti tuntua vaikealta, jos pelkää muiden näkevän itsensä epäonnistuneen. Monet perhehoitajat asettavat oman rimansa hyvin korkealle ja jos lapsi ei alakaan, kovasta työstä huolimatta, kehittyä ja kasvaa odotetulla tavalla, itsensä syyttäminen on liiankin helppoa. Kun asiasta keskustelee itsensä, puolisonsa, työntekijöiden ja muiden perhehoitajien kanssa, voikin huomata, että nykyinen tilanne on aivan hyvä ja riittävä. Ettei itseltään ja toisaalta lapselta tarvitsekaan vaatia sen enempää. 

Onkohan olemassa sellaisia perheitä, joissa ei ole koskaan mietitty, että meidän perhe on kyllä ihan hullunkurinen? 🙂 Perhekotina toimiminen antaa varmaan tähänkin kysymykseen vielä oman mausteensa. Perhehoitajat toivat esille hyvin mielenkiintoisen pointin siitä, että ”tavallisten” tuttavaperheiden voi olla vaikea ymmärtää miksi perhekodissa on esimerkiksi niin tiukat rutiinit. Perhehoitajat ovat saaneet kuulla kommentteja hieman siihen suuntaan, että ovatpa he varsinaisia tiukkiksia vanhempina. Yhtälailla tavalliselle perheelle voi olla vaikea selittää kuinka ääripäissä perhekodin jäsenten tunteet voivat mennä. Suurin osa ajasta perhehoitajana toimisessa on mukavaa ja kivaa, mutta vaikeampina aikoina eläminen voi olla aivan äärimmäisen rankkaa. Toinen perhehoitaja ymmärtää todennäköisesti helpommin minkälaista ja miten paljon tukea traumatisoitunut ja / tai muuten erityistarpeinen lapsi vaatii. Yksi perhehoitajista kertoi lasten välisestä vertaistuesta ihanan tarinan. Sijaisperhe oli saanut toisen sijaisperheen kylään ja pienelle pojalle oli kerrottu tapaamisen jälkeen, että hänen uudet kaverinsakin asuvat perhekodissa. Poika oli tähän tuumannut: ”Sitten ne varmaan tietää miltä musta tuntuu”. Vertaistuen ei välttämättä tarvitsekaan olla mitään muuta kuin että toinen ymmärtää. 

Perhehoitajat kertoivat kummassakin ryhmässä siitä, kuinka heidän sosiaalinen elämänsä ja nimenomaan aikuisten kanssa juttelu ja kohtaamisetovat vähentyneet kotiin jäämisen seurauksena. Vaikka verkosto lapsen ympärillä on usein laaja, perhehoitaja voi tuntea olonsa jopa yksinäiseksi. Kun perhehoitajalla olisi päivällä aikaa tavata tuttavia, he ovat töissä ja illat hurahtavat lasten kanssa touhutessa. Tätäkin voisi osaltaan helpottaa perhehoitajien entistä vahvempi verkostoituminen. Hyväksi käytännön ideaksi keksittiin, että voisimme perustaa esimerkiksi alueellisia pikaviestintä-kanavia, joiden kautta perhehoitajat voisivat sopia yhteisistä päiväkahveista tai kävelylenkeistä.

Tästä pääsimme vielä keskusteluun siitä, että perhehoitajat toivoisivat hieman enemmän tapaus- ja lapsikohtaista harkintaa sen suhteen täytyykö perhehoitajan jäädä kokonaan kotiin sijoituksen alussa tai esim. ensimmäisen vuoden jälkeen. Asiassa on suuria alueellisia eroja. Perhehoitajat miettivät,että lupa tehdä osa-aikaisesti töitä sen aikaa kun lapset ovat koulussa, voisi tukea heidän jaksamistaan eikä suinkaan vähentää sitä. Toisia stressaa enemmänse, että he viettävät monta tuntia päivästä yksin kotona miettien miten ajankuluttaisivat kuin että he tekisivät samalla aikaa pienen työkeikan.Työyhteisössä saisi olla muiden aikuisten seurassa ja toteuttaa myös muita ammatillisia taitojaan kuin perhehoitajuutta ja keskustella myös muusta kuin lapsista. Yksi perhehoitajista kertoi, että kun hän on saanut opiskella perhehoitajuuden ohessa ja osallistunut perhehoidon valmennuksiin kokemusasiantuntijana, se on tuonut selvästi uutta iloa perhe-arkeen. Toisaalta vanhempien töissä käyminen saattaisi antaa lapsille tavallisempaa kuvaa perhe-elämästä ja mahdollistaisi sen, että lapset voisivat harjoitella olemista yksinään tai keskenään koulun jälkeen, toki vasta siinä vaiheessa kun se olisi lapsen kehityksen ja voinnin kannalta mahdollista. 

Olemme palanneet työntekijöiden kesken perhehoitajien kehittämispäiviin monta kertaa niiden jälkeen ja puhuneet siitä kuinka päivät olivat käsiteltyjen asioiden osalta antoisat ja päivistä jäi voimaantunut olo. Jos emme ole aivan väärässä, näin oli myös perhehoitajien kohdalla. Perhehoitajat ovat kertoneet palautteena, että päivissä käsiteltiin tärkeitä asioita ja yhdessä kehittämisen myötä vahvistui tunne, että perhehoitajia kunnioitetaan, kuullaan, nähdään ja heidän mielipiteensä otetaan huomioon. Myös se tuntui perhehoitajista mukavalta, kun pääsi välillä käymään jossain ja sai nauttia valmiiksi katetusta ruokapöydästä. Kiitämme perhehoitajia suunnattoman paljon sekä osallistumisesta että näistä ajatuksista, jotka saamme nyt jakaa teille. Seuraavat perhehoitajien kehittämispäivät järjestetään syksyllä, emme malta odottaa! 🙂 

– Sanna Savilahti (kehityspäällikkö, sosiaalityöntekijä YTM)

Monien organisaatioiden tavoin myös Familarissa on käynnissä ja hyvässä vauhdissa kirjaamisvalmennukset. Kirjaamisvalmennukset ovat Kansa-koulu-hankkeen vetämä projekti ja kokonaisuus, jossa mm. koulutetaan asiakasasiakirjalain toimeenpanoon perehdytettyjä kirjaamisvalmentajia sosiaalialan organisaatioihin. Familarissa meitä kirjaamisvalmentajia on kourallinen ja meidän tehtävänämme on edistää koko Familarin henkilökunnan valmiuksia kirjata asiakastietoja määrämuotoisesti. Omina valmennusryhminäni ovat Uudenmaan avopalvelujen, jälkihuollon sekä perhehoidon tiimit.

Kirjaamisvalmennuksessa käytyjä aihealueita ovat esim. sosiaalihuollon kirjaamisen perusperiaatteet, kirjaamisen etiikka ja asiakaslähtöisyys, määrämuotoinen kirjaaminen, tietosuoja ja tietoturva sekä kieli. Valmennuksen materiaaleina ovat olleet Kansa-koulu-hankkeen valmiit diaesitykset ja videoluennot, joiden lisäksi kävimme läpi Familarin omia kirjaamiseen ja tietoturvaan liittyviä ohjeistuksia. Kirjaamisvalmennuksiin osallistuneet ovat lähteneet todella hyvin ja avoimesti mukaan keskusteluun pohtimaan kirjaamista nykyisten ja kehitettävien käytäntöjen kautta. Keskusteluissa on herännyt myös sellaisia kysymyksiä, joihin kirjaamisvalmentajana en ole osannut heti vastata, mutta onneksi sekä oman organisaation sisältä, Kansa-koulusta että kirjaamisvalmentajien verkostosta on saanut vastauksia, jotka on voinut jakaa työkavereille jälkikäteen.

Keskusteluissa on noussut esille sen tärkeys, että jokainen työntekijä ottaa vastuun omista kirjauksistaan ja myös sen kautta kirjaamisesta tulee jos ei nyt vakava asia niin ainakin vakavasti otettava osa työtä, jolle tulee resursoida sekä aikaa että mielenkiintoa. Yhden ryhmän kanssa mietimme sitä, kuinka ainakin vielä on vallalla kovin erilaisia kirjaamisen kulttuureita ja myös odotuksia siitä millainen on esim. hyvä kuukausiraportti, miten laaja se on sekä kuinka paljon se sisältää toteavaa ja kuinka paljon tilannetta arvioivaa tekstiä. Valmennuksissa olemme keskustelleet siitä, että työntekijän näkemykset tilanteista tulee tuoda kirjauksissa esille, koska se kuuluu ammatillisuuteen ja ammattivastuuseen. Tätä ei tule pelätä vaikka joissain tilanteissa se voi synnyttää jopa pieniä konflikteja asiakkaan kanssa. Toisaalta on tärkeää, että jos on kirjoittamassa esimerkiksi siitä, kuinka asiakas vaikutti tapaamisella päihtyneeltä, täytyy sama asia muistaa sanoa myös asiakkaalle. Kaiken mitä kirjoittaa, pitäisi pystyä sanomaan ääneen. Huomioitavaa on, että ammatillisten näkemysten esittäminen ja asioiden tulkinta tulee kuitenkin erottaa toisistaan sillä jälkimmäinen ei kuuluu kirjaamiseen. Täytyy muistaa, että lopputulemaa ammatillinen arviointi ei tarkoita vaan siitä päättäminen on aina asiakasprosessista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävä, yhdessä asiakkaan kanssa.

Hyviksi kirjaamisen tavoiksi valmennuksissa on nostettu osallistava kirjaaminen, kirjausten läpinäkyvyys, faktoihin, ei mielipiteisiin perustuva kirjaaminen, kieliopillisesti oikeaoppiminen kirjaaminen sekä salassapitosäännösten noudattaminen kirjaamisessa eli että esimerkiksi sisarusten tietoja ei ole toistensa kirjauksissa. Välteltäviksi tavoiksi taas passiivin käyttö, liian pitkät tekstit, omien mielipiteiden ja tulkintojen tuominen esille ei-ammatilliseen tyyliin, töksäyttelevä kieli, vaillinaiset lauseet sekä kirjaukset joista puuttuu tai on virheellisesti tiedot ajasta, paikasta ja osallistuneista henkilöistä. Myös asenteellisia ja arvottavia tekstejä oli tullut työntekijöille vastaan ammattiuran varrella mikä ei tietenkään ole oikein. Huonolla tuulella ja huonossa vireystilassa ei kannata kirjoittaa. Samoin tapaamisen jälkeen voi ottaa pienen palautustauon, jos tuntuu, että jokin tunnetila on niin vahvasti päällä, että se voisi vaikuttaa kirjauksen sisältöön. Asiakkaasta tehtäviin kirjauksiin vaikuttaa aina jollain tapaa se millaisella tuulella asiakas itse on ollut ja usein tämäkin kirjataan ylös. Ihan hauska ajatusleikki on sekin, minkälaisia kirjauksia minusta tai sinusta tulisi, jos meistä kirjoitettaisiin, kun olemme toista ihmistä kohdatessamme jostain asiasta ärtyneitä tai kiukkuisia.

Kirjaamisvalmennuksissa on mietitty ylipäätäänkin sitä miltä itsestä kirjoitetut tekstit tuntuvat. Toiset ovat todenneet, että etenkin negatiivisemmat tekstit kyllä pysäyttävät ja jopa saattavat nostaa karvat pystyyn ja mielen puolustuskannalle. Toiset ovat olleet sitä mieltä, etteivät juurikaan tunnetasolla siitä välitä, koska ajattelevat kirjoitusten olevan tilanne- ja kirjoittajakohtaisia. Kaikki ovat kuitenkin olleet sitä mieltä, että itsestä luetut kirjoitukset ovat hyviä opin ja peilauksen paikkoja. Yksi työntekijöistä kertoi, että on välillä pyytänyt asiakasta kirjoittamaan tai kuvailemaan minkälaisen kirjauksen hän tekisi työntekijästä.

Hyvin tärkeä, myös omassa mielessä käytävä pohdiskelun aihe on se, miten ensivaikutelma vaikuttaa kirjauksiin. Ensimmäisellä tapaamisella vieraan ihmisen kanssa asiakas, tai kukaan meistä, ei välttämättä ole aivan oma itsensä. Jännitys tai se rooli, jota luulemme toisen meiltä odottavan, voivat vaikuttaa käytökseemme. Eteenpäin mentäessä kirjaajan on hyvä välillä pysähtyä ja tarkastella sitä toimiiko asiakkaan kanssa ja kirjaako asiakkaasta edelleen ensivaikutelman kautta vai voisiko jokin olla muuttunut tutustumisen myötä. Edelleen myös se vaikuttaa mistä roolista työntekijä kirjoittaa. Toisena päivänä hän voi toimia ammatillisena tukihenkilönä, toisena perhetyöntekijänä ja kolmantena terapeuttina. Jos samassa perheessä toimii työpari hieman eri rooleista käsin, kirjaukset voisivat olla yhteiseltäkin tapaamiselta sisällöltään erilaisia. Tältäkin toki vältytään, kun kirjaukset tehdään yhdessä.

Osallistava kirjaaminen nostettiin Familarissa jo edellisvuonna tärkeäksi kehityskohteeksi ja tällä hetkellä se on monessa yksikössä arkipäivää. Avopalveluissa kuten perhe- ja jälkihuoltotyössä osallistava kirjaaminen tarkoittaa sitä, että kaikki Nappulan päivittäisraportoinnit pyritään kirjaamaan yhdessä asiakkaan kanssa. Kirjaamista käytetään samalla reflektoinnin välineenä, kun sekä asiakas että työntekijä pohtivat yhdessä ääneen mikä tapaamisella oli merkityksellistä, sellaista mikä kannattaa nostaa esiin kirjauksessa. Lisäksi asiakkaiden kanssa käydään läpi sekä työntekijän kirjoittamat päivittäismerkinnät että kuukausiraportit ja heillä on mahdollisuus kommentoida kirjauksia. Erään asiakasperheen äiti oli kertonut perheen haasteiden konkretisoituneen hänelle vasta, kun hän näki ne kirjoitettuna. Osallistava kirjaaminen on kummankin osapuolen etu ja siinä varmistuu myös kirjaamisen eettisyys. Osallistavassakin kirjaamisessa on toki omat haasteensa. Kun esimerkiksi tapaamisella menty hyvin syvällisiin aiheisiin tai tapaaminen on päättynyt yllättäin, ei yhdessä kirjaamista pysty juuri sillä hetkellä toteuttamaan. Esim. nuoret saattavat välillä hyvinkin värikkäin sanankääntein ilmoittaa, ettei kirjaaminen tai kirjaukset kiinnosta heitä.

Perhehoidossa yhdessä kirjaamista alettiin toteuttaa viime syksynä. Lasten kuukausiraportit kirjoitetaan yhdessä perhehoitajien kanssa ja niihin muistetaan liittää myös lapsen terveiset ja toiveet. Lapsen oma kokemus näkyy myös yhdessä hänen kanssaan tehtävässä toimintakykymittarissa. Perhehoidossa osallistavaan kirjaamiseen liittyi ennen sen aloittamista huoli siitä, että perheohjauksissa aika menisi vain kirjaamiseen. Kuten avopalveluissakin, yhdessä kirjaaminen on kuitenkin syventänyt reflektiivisyyttä ja tuonut tapaamisiin rakennetta siinä mielessä, että kaikki tärkeät lasta koskevat asiat muistetaan käydä säännöllisesti läpi. Lähiaikoina perhehoidossa on kehittämisen kohteena valvottujen ja tuettujen tapaamisten kirjaaminen, jossa voidaan varmasti soveltaa avopalveluissa käytettäviä toimintamalleja.

Valmennuksissa pohdittiin myös, miten kirjaamisessa voisi yksilönä kehittyä edelleen ja toisaalta miten voisimme edelleen kehittää kirjaamiseen liittyviä käytäntöjä Familarissa. Tärkeänä lähtökohtana pidettiin sitä, että kirjaamista käydään konkreettisesti läpi perehdytyksessä. Välillä kiireessä saattaa käydä niin, että kirjaaminen käydään läpi vain sen osalta, miten asiakastietojärjestelmä toimii teknisesti ja kirjausten sisällöllinen puoli jää työntekijän ammatillisuuden varaan, jolloin kirjaamistyylit voivat erota merkittävästi toisistaan. Monia esim. tietosuojaan ja tekniikkaan liittyviä asioita on jo viety kirjaamisvalmennuksessa nousseiden huomioiden perusteella eteenpäin. Työntekijän kehittymisen kannalta hyviä ideoita olivat esimerkiksi se, että työnparin kanssa voisi käydä läpi yhteisen perheen kirjauksia ja antaa toinen toiselle palautetta kirjauksista. Hieno idea oli myös lukupiiri -tyyppinen työskentely, jossa voisi artikkeleita yhdessä lukemalla ja niistä keskustelemassa sekä oppia kirjaamaan paremmin että samalla pysyä yhdessä kiinni siinä mitä oman ammattialan kentällä tapahtuu.

Itselleni kirjaamisvalmennukset ovat olleet ensimmäinen tilanne, joissa olen kouluttanut isoja ryhmiä ja etenkin ryhmiä, joista en ole kaikkia osallistujia tuntenut. Jännitys kouluttamisesta on lieventynyt jo ensimmäisten kertojen jälkeen kun olen saanut huomata, että työyhteisössämme ei tarvitse puhua kuuroille korville eikä paasata yksinään dioja läpi tunnista toiseen. Kirjaamisvalmennuksen tärkeimmän annin ovat luoneet toisiltamme oppiminen ja uusien ajatusten herääminen keskustelujen kautta. Tärkeän asian ja hyvän hengen lisäksi valmennuksissa istumista on helpottanut herkulliset tarjoilut ja taukojooga. En ole kerännyt valmennettavilta varsinaista palautetta, mutta suulliset kommentit ovat olleet positiivisia eikä tilaisuuksissa ole näkynyt se, että asiakastyöstä irtaantuminen on aina lähtökohtaisesti haastavaa. Tästä on hyvä jatkaa 🙂

– Sanna Savilahti (kehityspäällikkö, sosiaalityöntekijä YTM)

Sijoitetun lapsen vanhempien kanssa tehtävä yhteistyö on huomioarvoinen ja tärkeä asia. Hyvin toteutunut vanhempien tuki voi parhaimmillaan auttaa lasta uuteen sijaishuoltopaikkaan asettumisessa ja niin lasta kuin vanhempaakin kuntoutumisessa. Huostaanotto sanana kantaa negatiivista leimaa ja monesti se käsitetään päätöksenä lopullisena. Välillä näin onkin, mutta uskon, että kehittämällä vanhemmille tarjottavaa tukea ja yhteistyön lisäämisellä eri tahojen välillä saisimme paljon uusia tarinoita perheiden jälleenyhdistämisestä. Perheen sosiaalityöntekijän velvollisuutena on pyrkiä perheen jälleenyhdistämiseen (lastensuojelulaki 4 § 3 momentti). Miten tätä tukea tulisi toteuttaa ja kenen toimesta?

 Huostaanottoprosessi on vanhemmalle mahdollisesti elämän suurin muutos ja kriisi. Vanhemmuus säilyy, mutta rooli muuttuu ja vastuut siirtyvät. Tilannetta värittävät usein monenlaiset, ehkä ylisukupolvistuneet ongelmat ja haasteet. Samalla kun vanhempi käsittelee monenlaisia tunteita, pyrkii muistamaan sovitut asiat, olemaan paikalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, joutuu vanhempi myös seuraamaan oman lapsen elämän suurinta kriisiä. Syyllisyys, suru, viha ja luopumisen tuska ovat vain jäävuoren huippu niistä tunteista, jotka valtaavat mielen. Miten tähän päädyttiin, miten tästä päästään pois? Sinulla, lapseni on lupa asettua uuteen kotiin ja kiinnittyä uusiin ihmisiin eivät ehkä ole niitä ajatuksia, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen. 

 Oma velvoite tuen järjestämäisellä on viranomaistaholla. Suomessa tämä on määritelty lastensuojelulakiin, jonka pykälän 30 § nojalla vanhemmalle on määriteltävä vanhemmuuden tukemiseksi oma asiakassuunnitelma. Tarvittaessa tämä suunnitelma tehdään yhteistyössä muun sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa. Aina se  ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, sillä vanhempi voi kokea, ettei tarvitse tukea tai ainakaan juuri siinä muodossa kuin sitä on tarjolla. Kova paikka voi olla myös myöntää tuen tarve. Meillä ihmisillä, kun usein on taipumus sinnitellä ja selviytyä tilanteesta toiseen omin voimin.  Ajattelen, että sosiaalitoimen ja muun viranomaisverkoston tulisi löytää keinoja viestiä vanhemmille, että huostaanoton jälkeen saa ja pitää pyytää apua. Vanhemman ongelmia ja haasteita ei tarvitse syvällisesti selittää lapselle, mutta tuen antaminen on hyvä tehdä näkyväksi. Vanhemman saadessa apua myös lapsi voi rentoutua ja olla huolehtimatta vanhemmasta. Lapselle tärkeä tieto on se, että vanhempi saa apua ja pärjää. 

 Kuuluuko sijaishuoltopaikan tai perhehoitajan sitten tukea vanhempaa? Miten sitä voisi edes tehdä, kun suututtaa niin kovin se, että lapsia on kohdeltu kaltoin tai laiminlyöty heidän hoito? Mistä löytää kunnioitus sellaista kohtaan, joka ei ehkä kunnioita sinua takaisin? Miten osoittaa lämpöä sellaiselle, joka ei koskaan pidä lupauksiaan – edes lapselleen? Miten auttaa, kun vastapuoli ei suostu minkäänlaiseen vuorovaikutukseen? 

 Vertaistuen, päihdehoidon tai terapian järjestäminen kuuluu niitä palveluita tarjoaville ammattilaisille. Perhehoitajan ei tarvitse yrittää heittäytyä kaikkiin mahdollisiin rooleihin. Tärkeintä on se, että huolehtii sijoitetusta lapsesta ja viestii sen syntymävanhemmille; teen parhaani sinun lapsesi kanssa. Sen jälkeen voi miettiä, miten omat ja perheen voimavarat riittävät muuhun yhteistyöhön, jaetun vanhemmuuden toteuttamiseen ja muun tuen antamiseen. Hyvät ihmissuhdetaidot ja suvaitsevaisuus eivät tässä kohtaa tietenkään ole pahitteeksi. 

 Tunnetasolla kanssakäyminen ja vuorovaikutus sijoitetun lapsen vanhempien kanssa voi olla raskasta, monimuotoista tai miksei jopa voimaannuttavaa. Toisen ihmisen toimintamalleja voi olla vaikea ymmärtää, mutta pyrkimys aitoon kohtaamiseen ja toisen kuulemiseen olisi hyvä säilyttää kaikissa tilanteissa. Kaikki kohtaamiset eivät aina ole täydellisiä ja joskus mieleen nousee negatiivisia ajatuksia tai tunteita, niitä ei tarvitse sulkea pois. Epävarmuuden ja jännityksen kokeminen ovat osa aitoutta ja voivat lisätä yhteyden tunnetta. Perheeseen sijoittaminen on valtavan suuri mullistus sekä lapsen omalle perheelle että sijaisperheelle ja vaikka yhteistyö olisi vähäistä, niin perheet tulevat aina olemaan jollakin tavalla sidottuja toisiinsa sen kautta. Ehkä tästä ajatuksesta voisi tulla myös kantava voimavara?

– Laura Hyytiä (sosiaaliohjaaja, sosionomi AMK)

8.00 työpuhelin päälle. Aamukahvin nautin samalla kun vastailen perheiltä ja sosiaalityöntekijöiltä tulleisiin viesteihin. Puhun myös pari pitkää puhelua yhteistyötahojen kanssa. Perheen vastuutyöntekijänä roolini on pitää yhteyttä lapsen, perhehoitajien, biologisen verkoston ja sosiaalityöntekijän lisäksi lapsen mahdollisiin muihin yhteistyötahoihin kuten esimerkiksi kouluun ja terveydenhuoltoon.

9.30 haen työauton Kannelmäestä ja ajan päivän ensimmäiselle perheohjaukselle. Automatkat menevät puheluiden lisäksi äänikirjoja kuunnellen, mukavan rentouttavaa ja palauttavaa toimintaa.

11-13 välisen ajan vietän perheen luona perheohjauksella. Perheohjauksella keskustelemme läpi lapsen ja perheen kuulumisia. Puhumme niin kasvatukseen kun perhehoitajan omiin tunteisiin liittyvistä asioista, ja toisinaan voimme koulutuksen omaisesti perehtyä johonkin tiettyyn alueeseen, joka hyödyttää perhehoitajaa lapsen kasvatustyössä. Kerran kuukaudessa täytetään myös yhteistyössä perhehoitajan kanssa raportti kuluneesta kuukaudesta. Tämä raportti toimitetaan aina lapsen sosiaalityöntekijälle.

13-14 ajelen takaisin Helsinkiin ja ajomatka menee nopeasti keskustellen sosiaalityöntekijän kanssa lapsen koulunaloituksesta ja siihen liittyvistä asioista. Pysähdyn matkalla parkkipaikalle nauttimaan lounasta, hyvin usein työauto toimii niin toimistona kun lounasruokalana.

14.30-16 on vielä yhden perheen asiakassuunnitelmaneuvottelu Helsingin kaupungin perhehoidon tiloissa. Asiakassuunnitelmissa on paikalla lapsen vanhemmat, perhehoitajat, sosiaalityöntekijä ja Familarin vastuutyöntekijä. Joskus tapaamisissa on mukana myös mahdollinen vanhemman tukihenkilö tai asianajaja. Asiakassuunnitelmaneuvotteluissa käydään läpi lapsen arkeen, kasvuun ja kehitykseen liittyviä asioita. Neuvotteluissa sovitaan myös mahdollisista kotilomista tai vanhemman tapaamisista valvotusti. Neuvottelu järjestetään n. kaksi kertaa vuodessa, ja siitä tehdään aina kirjallinen suunnitelma, jossa sovitut asiat lukevat kootusti. Yleensä neuvottelut sujuvat hyvässä yhteistyössä ja asiat saadaan sovittua lapsen etua mielessä pitäen.

16-17 vastailen vielä päivän aikana tulleisiin sähköposteihin samalla kun istun raitiovaunussa matkalla kotiin. Päivällisen jälkeen suunnitelmissa on lähteä illalla tanssitunnille. Hyvin tärkeää on pitää huolta omasta hyvinvoinnista ja työssä jaksamisesta.

17.00 työpuhelin sammuu ja on aika siirtää työasiat taka-alalle. Parasta vastuutyöntekijän roolissa on työpäivien moninaisuus, ihmisten kanssa työskentely ja mahtavat työkaverit.

 – Ellimari Hartman (sosiaaliohjaaja, sosionomi AMK)